Lapsuudessani lauloimme koulussa hartaina laulua kodista: ”Tiedän paikan armahan, rauhallisen ihanan.” Kodissa oli ”olo onnekas ja elo tyyni rauhakas.” Kauniit ovat laulun sanat, varsinkin kun kodissa oli laulun mukaan ”isä rakkahin” ja ”äiti armahin.”
Monessa kodissa elo oli kuitenkin 50-luvulla reuhakas eikä rauhakas, kun ”isä rakkahin” veteli lastaan remmillä takapuolelle ja pieksettävän ”riemurinnat veikkoset” odottivat vapisten vuoroaan. Isä oli ollut sodassa ja demonit olivat asettuneet häneen. Hän olisi tarvinnut hoitoa, viinapullo vain lisäsi miehen tuskaa.
Onneksi aina on ollut armaitakin koteja. Liian monet nykyisen stressiyhteiskunnan ”kodit” ovat pelkkiä asuntoja, joissa ilmapiiri vaihtelee ahdistuneisuuden ja masennuksen välillä. Moni ei osaa asettua rauhassa kotiinsa, jossa on pakko kohdata oma perheensä. Onneksi kapakat ovat auki aamukolmeen, lapsilla on kuusi harrastusta ja joku päiväkoti on auki yölläkin.
Juopottelu ei ole enää häpeä armahimmalle äidillekään. Lasten palvelevat puhelimet ruuhkautuvat, kun koti-idylli ylittää lapsen kestokyvyn. Turvakoti on monen paras koti. Lastensuojeluväki yrittää tehdä parhaansa kovassa paineessa.
Usko on henkilökohtainen asia. Monet uskovat tekevät pyyteettömästi hyviä tekoja kärsiville lähimmäisille. On kyllä niitäkin, jotka jakavat mediassa meille syntisille tuomioita. He heittävät surutta ensimmäisen kiven suoran päin lähimmäisen naamaa. Hurskastelija voisi keskittyä oman syntisäkkinsä kantamiseen. Jeesus kehotti rakastamaan ja hoivaamaan lähimmäistä, ei suinkaan tuomitsemaan eikä halveksimaan. Valitettavasti on myös ihmisiä, jotka pukeutuvat julkiuskovaisen kaapuun ja ottavat hyvän ihmisen naamarin; onneksi heitä on hyvin vähän. Ei oikea uskova haali itselle avuttoman lähimmäisen rahoja. Hän ei vaadi keneltäkään lahjuksia eikä lupaa taivaspaikkaa ostopalveluna itseltään.
Kotimaakunnassani Pohjanmaalla ollaan isänmaallisia, se on hienoa. Kukaan ei voi kuitenkaan omia isänmaallisuutta. Vielä sata vuotta kansalaissodan jälkeen leimaamme toisiamme lahtareiksi tai punikeiksi. Linnan ”Tuntemattomassa” kommunisti Lahtinen ja porvaripoika Kariluoto taistelivat kuitenkin rinnakkain ”koron ja isänmaan puolesta,” henkensä antaen.
Ele Alenius, SKDL:n sivistyssosialisti, vastusti 1968 Tšekkoslovakian miehitystä, huolimatta neuvostolähetystön tappouhkailusta. Alenius oli rohkea, moraalinen esikuva, joka meni rintamalle vapaaehtoisena. Ihmisyys ja oikeudenmukaisuus olivat hänen arvojaan.
Mitä pitäisi nyt ajatella niiden palvottujen suomalaisten isänmaallisuudesta, jotka siirtävät miljoonansa veroparatiiseihin? Eipä kai meidän kannata vaivata päätämme puolen miljoonan kärsivän lähimmäisen kohtalolla. On helppo sulkea silmät ja kiertää ruokajonot.
Kaipaan kovasti vanhan ajan sivistysporvareita, joiden povitaskussa oli lompakko ja sen alla sydän. He arvostivat duunareita, jotka työllään sen lompakon täyttivät. Heidän moraalinsa oli tekoja eikä tekohurskastelua. He avustivat köyhiä perheitä rahalla ja vaatteilla. He eivät pröystäilleet mediassa hyvillä teoillaan, he olivat hyviä ihmisiä.
Vanha englantilainen runo, meille jokaiselle:
Enemmän – vähemmän
Vähän enemmän valoisaa hymyä
vähän vähemmän katkeruutta
vähän vähemmän iskuja niille
jotka on jo lyöty maahan
Vähän enemmän Meitä
vähän vähemmän Minua
vähän useammin ”kyllä”
vähän harvemmin ”ei”
Vähän enemmän kukkia
elämän vaikeilla poluilla
vähän vähemmän paareilla
kun taistelu on ohi
JK. Aikamme kuva: Aamutelevisiossa nuoret miehet keskustelevat juuri innoissaan kivoista merkkitennareista, jotka maksavat tuhansia euroja…Niillä ei tarvitse tallata liejussa pakoon vainoojaa, isoäiti selässä ja toistaiseksi elossa säilyneet lapset perässä. Tossuilla voi tehdä bisnestä, pojat kertovat.
Kari Uusikylä 