Juha Jokelan näytelmä ”Dosentit” (HS 26.09 ) on inhorealistinen kuvaus yliopistosta, opettaja-tutkijoiden alistamisesta apurahoja kerjääviksi monitoimikoneiksi.
”Tunne markkinan tarve ja palvele markkinaa,” julisti teknologiajohtaja korkeakouluille jo vuonna 1993. Opetusministeri antoi sivustatukea: ”Jos lannoitetaan koko peltoa, syntyy paljon rikkaruohoja.” Sivistysyliopiston rikkaruohoja, lähinnä humanisteja, ryhdyttin 2000-luvulla häätämään yliopistoista.
Opetusministeri Björkstrand esitti vaatimuksen huippuyliopistojen luomisesta. Kulisseissa alkoi tehokas ja kiireinen ponnistelu korkeakoulujen uudistamiseksi. Valtiovallan suosikki, tri Pekka Himanen, 33, vaati yhden yliopiston nostamista ”absoluuttiseksi maailman huipuksi.” Aalto nimettiin ”Huippuyliopistoksi” jo ennen virallista syntymistään.
Pääministeri Vanhanen julisti vuonna 2008, että hallituksen tärkein tehtävä on korkeakoululain läpivienti. Laki 2009 loi perustan uudelle yliopistolle; se hyväksyttiin eduskunnassa äänin 168-14! Yliopistoissa alkoi parku, kun valta oli luovutettu tiedeyhteisöiltä bisneshenkisille hallituksille. Selvitysten mukaan uudistus aihuttaa yhä yliopistoväelle uupumusta, masennusta ja ahdistusta.
**
Koulujen elämää ohjaa nyt piilo-opetussuunnitelma, jossa kilpailu ja ”osaaminen,” on nostettu kasvatuksen, opetuksen ja kasvun edelle. Kasvatustieteilijä Kristiina Brunila väittää (HS 06.10.), että koulu suosii hyväosaisia lapsia ja pudottaa köyhät kyydistä. Ohjaaja Susanna Kuparinen (HS 07.10) hyökkää näytelmässä ”Sokea piste” koulutusleikkauksia tehneiden poliitikkojen kimppuun ja syyttää heitä valehtelijoiksi. Brunilan ja Kupariseen julistukset ovat ankaria, mutta tarpeellisia. Kukaan ei kuuntele nöyrää mutisijaa.
Eija Syrjäläinen tutki 2000-luvun alussa opettajien ja rehtoreiden kokemuksia ja näkemyksiä omasta jaksamisestaan ns. virallisen tason koulu-uudistuksissa eli opetussuunnitelma- ja arviointiuudistuksissa. Monet opettajat uupuivat ja hakeutuivat ennenaikaiselle eläkkeelle.
Vuonna 2002 Syrjäläinen kirjoitti: ”Nyt tuotetaan paperia, raporttia ja luodaan visioita ja vaateita niin kiivaassa tahdissa, että tuskin mikään koulu ehtii toteuttaa virallisia koulu-uudistuksia saati sitten seurata niiden merkitystä käytännön työssä. Koulujen työrauhaa on vakavasti häiritty. Koulun kehittäminen ja virallisen tason koulu-uudistukset elävät omaa elämäänsä ja koulun arki elää omaansa. Rinnakkaiselo ei aina ole tyydyttävää, vaan saattaa johtaa jopa opettajien loppuun palamiseen.”
**
Opetuksen asiantuntijat, varsinaiset opetuksen tutkijat, on työnnetty 2000-luvulla sivuun koulun kehittämisestä. Kehittäjinä on toiminut kirjava joukko konsultteja, kauppiaita ja yhden asian saarnajia, jotka ovat myyneet koulujärjestelmään sanat ”itseohjautuminen” ja ”ilmiöoppiminen.”
Peruskoulun opetussuunnitelmassa on yli 500 sivua. Kaksi opettajille 70-luvulta alkaen tuttua käsitettä, ovat todella mullistaneet opetuksen, kuten ops-uudistuksen jälkeen luvattiin. Mullistus ei parantanut opetusta, se on tehnyt monesta koulusta uupuneiden opettajien ja turvattomien oppilaiden keskittymiä.
**
Suomalaisen koulun hyvä taso on perustunut akateemiseen opettajankoulutukseen. Opettajat ymmärtävät didaktiikan, opetusopin, asiantuntijoina, että opetuksen tulokset riippuvat yhteiskunnan arvoista, koulujen resursseista, oppilaiden kotitaustoista, älykkyyden ja lahjakkuuksien tasosta sekä henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista. Pätevä opettaja osaa didaktiikan tiedoillaan analysoida eri tekijöiden yhdysvaikutuksia. Hän osaa opettaa monipuolisesti ja joustavasti. Hän ei ole pelkkä opettajakeskeinen tiedonkaataja, leima on loukkaava.
Massiiviset metatutkimukset osoittavat, että opettaja on ylivoimaisesti tärkein opetuksen tuloksiin vaikuttava tekijä, kouluun sijoitetun rahan ohella. Opettajat ovat kyselleet ”miksi emme saa opettaa?”
Koulutusjärjestelmä on kulkenut mainosrumpujen päristessä kohti kuilun reunaa. Puolet opettajista on harkinnut luopumista ammatistaan (HS 26.09).
Kari Uusikylä 