Virantäyttö on usein mielivaltaista peliä

Perustuslaki sanoo, että kaikilla pitää olla tasa-arvoinen mahdollisuus päästä valtion ja kunnan virkaan.  Perustuslain 125. pykälä määrää, että valinta tapahtuu puhtaasti pätevyysperustein, joihin ei kuulu poliittisen puolueen jäsenkirja, sanoo dosentti Silvo Kaasalainen, joka on tutkinut suomalaista korruptioita etenkin poliittisissa virkanimityksissä.

”Nyt poliittiset palkinnot lopetetaan,” asiasta kiinni jääneet puoluepomot ovat julistaneet ja jatkaneet samalla tavalla. Puoluetoveria ei jätetä, pätevyysvaatimukset ovat sellaiset kuin kulloinkin luetaan.

Valtion lisäksi myös kunnissa valitaan virkaan usein sopiva jäsenkirjan perusteella. Jokainen tämän huomaa, mutta sitä ei saa sanoa ääneen, koska sehän kertoo vain kateudesta, kaunasta tai siitä, että valittajalla on  oma lehmä ojassa, kun ei saanut virkaa. Näinkin voi joskus olla, on ammattivalittajia, mutta heitä on hyvin vähän.  Ei kannata valittaa, koska naama pannaan muistiin, ja ruikuttajan mainetta levitetään hyvien veljien piirissä.

Kun Helsingin Sanomat teki pari vuotta sitten jutun yliopistojen rekrytoinnista, opettajat ja tutkijat kuvasivat sitä mielivaltaiseksi peliksi ja suorastaan rikolliseksi toiminnaksi. Yksi sai huomata hakukriteerien muuttuneen yhtäkkiä kesken prosessin. Toinen kertoi valinnassa käytettyjen niin sanottujen asiantuntijoiden olleen jäävejä. Kolmas ei päässyt edes haastatteluun, vaikka oli pätevin ja kokenein.  Kuten Hesari kertoo, rekrytoinnit muuttuivat aiempaa salaisemmiksi vuonna 2010 uuden yliopistolain seurauksena. Siinä hakuprosesseja haluttiin ”tehostaa” antamalla lisää valtaa johtajille ja siirtämällä tiedekuntaneuvostot pienempään rooliin. Samalla katosi lopullisesti hakijan oikeusturva. Päätöksistä ei nimittäin voi enää valittaa.

Aina yliopistoissa on virkoja täytetty suosikkijärjestelmällä. Todella pätevintä on ollut kuitenkin, ennen vuoden 2010 uudistusta, hankala sivuuttaa, koska virantäyttöprosessissa tieteellinen pätevyys arvioitiin perusteellisesti hakijoiden tieteellisen tuotannon perusteella. Jos ns. asiantuntijoiden lausunnot olivat puolueellisia, valituksella asia saattoi muuttua pätevimmän hakijan eduksi.

Nyt virantäytössä rehottaa mielivalta. Tehtäviin valitaan sopivin.  Yhdysvaltain yliopistoista tutut tutkijoiden ja opettajien vakinaistamispolut eli ”tenure trackit” tulivat Suomeen 2010-luvun alussa. Nuoresta tutkijasta koulutetaan vähitellen professori. On se helppoa! Nykyään on niin monen sortin professorin nimikkeitä, että niistä ei saa mitään tolkkua. Tuntuu, että joskus tieteellistä pätevyyttä tärkeämpi professorin ominaisuus on röyhkeä itsekehu ja omien –tietenkin kansainvälisten- saavutusten liioittelu. Jotkut koulutusalat ovat täynnä nuoria yli-ihmisiä, kärkiyksilöitä, joiden tärkein kyky on markkinointi- ja myyntitaito. Ranking-listoilla kiipiminen on suorastaan huvittavaa. Aina löytyy sopiva lista, jolla voi kiivetä sadan maailman valion joukkoon. Yksi yliopisto myy johtajille tohtorin tutkintoa, jonka voi suorittaa viran ohella 3-5 vuodessa! Onko millään enää väliä!

Ennen yliopistossa arvostettiin iän mukana karttuvaa kokeneisuutta ja todellista asiantuntemusta. Monet etevät tiedemiehet ovat tehokkaita, teräviä ja työkykyisiä kauan saavutetun eläkeiän jälkeenkin. Nyt ikä on rasite, ukko tai lady voi olla liian fiksu; sitä on vaikea suitsia, se ei syö kädestä eikä suvaitse akateemisia pelle-esityksiä.

Sopivien valinta pätevimpien sijaan on mahdollista myös koulumaailmassa.  Olen seurannut ihmeissäni, miten huippupätevä tohtori-opettaja on sivuutettu toistuvasti virantäytössä. Virat ovat menneet nuorille noviiseille, joiden koulutustausta on heiveröinen. En väitä kaikkia valittuja epäpäteviksi, mutta ikäsyrjintä ja akateemisen pätevyyden sivuuttaminen näyttää usein törkeältä. On tavallaan reilumpaa, joskaan ei oikein, että sijaisuudet ja virat annetaan rehtorin sukulaiselle tai ”hyvälle tyypille,” kuin se, että muodollisesti pätevintä kartellaan, kuten olen havainnut. Rehtori ei suostu vastaamaan sähköposteihin eikä ole koskaan tavattavissa.

”Ikärasismi” on sanana huono, mutta se taitaa kuvata suomalaista todellisuutta valitettavan osuvasti. Sivistyksen ja moraalin alennustila koituu aina kansakunnalle kalliiksi, kuten historia osoittaa.

 

 

Tunneäly voi olla vaarallinen ase

CNN kertoi juuri, että Trumpin viestintäpäällikkö Hope Hicks eroaa. Syynä on mm. se, että hän on joutunut kertomaan liian monia valkoisia valheita.  Se on näkynyt hänen olemuksestaan jo kauan. Ei ole helppo puhua puuta heinää kameroiden edessä sadoille miljoonille katsojille. Lisää paljastuksia on tulossa lähitunteina ja –päivinä.

Trump on monen muun nykyhallitsijan tavoin kuin tuhopolttaja, joka on ensimmäisenä sammuttamassa aiheuttamiaan tulipaloja. Juuri äsken hän teki televisiossa pesäeroa NRA -kivääriyhdistykseen, valtansa peruspilariin, jota vielä eilen ylisti: Sarjatuliase joka opettajalle! (Nyt juuri kuulin uutisen Amerikasta: Georgiassa opettaja ampui luokan ikkunan läpi…)

Tunneäly on vaarallinen ase väärän ihmisen päässä. Tunneälykäs tunnistaa muiden tunteita ja kykenee käyttämään ihmisiä omien tarpeidensa välikappaleina. Terveesti tunneälykäs ihminen pystyy käsittelemään ja hallitsemaan tunteitaan. Hän ei lankea itsesääliin, ei ahdistu pikkuasioista, ei ärsyynny eikä näe epäonnistumisiaan katastrofeina.  Hän pystyy asettamaan elämäänsä tavoitteita pitkäjänteisesti eikä vaadi heti omien mielihalujensa täyttämistä.

Tunneälykkään verbaalivirtuoosin oudot kielikuviot, vitsit ja muiden piikittely voivat hauskuttaa ja hurmata hetken, mutta jos alta paistaa härskiys, huonosti peitelty omahyväisyys ja vallanhalu, hurman tilalle voi tulla inho. Kun tunneälykäs kieroilija joutuu umpikujaan, hän voi heittäytyä marttyyriksi. Yllättävän moni rötöstelijä on saanut kiinni jäätyään pitkän sairausloman. Itse aiheutetut ongelmat ovat näet muiden syytä, kukaan ei tue, ei ymmärrä.

Sanoma tehostuu, jos onnistuu tirauttamaan pari kyyneltippaa televisiokameran edessä.  Niin Saddam Husseinkin teki lueteltuaan parlamentissa niiden kymmenien nimet, joiden tuli poistua salista vankilan kautta hirsipuuhun. Saddameita riittää yhä valtioiden johdossa. Suuruudenhullu, psykopaatti-alistaja tekee mitä haluaa, vaikkapa järjestää kansanmurhan, pommittaa kouluja, sairaaloita, tapattaa perheitä ja lapsia sairaan sisikuntansa tyydyttämiseksi; tekee miehistä orjia, lapsista ja naisista seksiorjia. Kuka pystyy katsomaan kuvia Jemenin nälkiintyneistä, sairaista lapsista tai Myanmarin kansanmurhasta!

Menestystä ja kauneutta myyvät tunteisiin vetoavat höpöttäjät puhuvat puuta heinää ja me olemme uskovinamme. Työelämässä on melkein pakko valehdella, paisutella omia ansioita. Sitä sanotaan pr-toiminnaksi ja brändin luomiseksi. Tärkeintä ei ole enää se, millaisia ihminen, firma tai oppilaitos todellisuudessa ovat; tärkeintä on se, miltä ne mainoksissa näyttävät. Mainettakin voi ostaa. Professoreille kaupataan kirjeitse Englannissa myönnettäviä ”merkittävän kansainvälisen tiedemiehen” diplomeja seinille ripustettaviksi! Kullatuin kehyksin hinta taisi olla 1200 euroa! Vuoraa seinäsi sertifikaatein, sinä tieteen valevaliohuippu! 

Helsingin Sanomat julkaisi takavuosina Suomen Akatemian vanhemman tutkijan artikkelin ”minuuden muuttamisen tärkeydestä”. Minuuden muokkaamisesta on tullut liiketoimintaa, tutkija totesi. Dosentti neuvoi häpeilemättä, miten itsestä rakennetaan myyvä tuotemerkki markkinoille. Voi akateemista alennustilaa! Ei ihmisen syvintä aitoa minuutta, temperamenttia eikä persoonallisuutta voi muuttaa kursseilla. Valehenkilön vale-minä elää vale-elämää. Se on raskas rooli.

Tänään aamutelevisiossa terapeutti-tutkija-konsultti opasti miten yksilö voi kasvattaa ”seksuaalista pääomaansa.” Pitää olla oikein ehostettu, muodikkaasti pukeutunut, seksioppaiden temput taitava sosiaalinen verkostoituja. Itsestä on tehtävä myyvä paketti, ei ole väliä millainen ihminen on aidosti. Vaatimaton, terveesti itsetuntoinen, herkkä, moraalitajuinen ihminen on kiusallinen olio. Varsinkin, jos hän ei siedä valehtelua eikä oman edun tavoittelua ja avaa suunsa väärään aikaan, väärässä paikassa. Heitä on aivan liian vähän.

 

 

 

 

Onko kotiäiti laiska yhteiskunnan elätti?

 

Vitsaillaan, että naisen paikka on nyrkin ja hellan välissä. Se ei ole nykyäänkään pelkkä huono vitsi, mikä on suuri häpeä miehille.

Missä se naisen oikea paikka on? Perhe-elämä ja tulonjako herättävät vahvoja tunteita. Puolueiden tuore riita perhevapaista on noudattaneet tuttua kaavaa: Ensin vedotaan kuulijan tunteisiin, sitten haukutaan vastapuoli ja lopuksi kehutaan oman puolueen halua ja kykyä hoitaa asia parhaiten.

Kaikilla suomalaisilla lapsilla on oikeus päivähoitoon, kun vanhempainlomat loppuvat. Kotihoidon tukea alettiin maksaa 1980-luvulla kotona lastaan kolmivuotiaaksi asti hoitavalle vanhemmalle.  Pitkään kotona lapsia hoitavalle kertyy muita heikompi työeläke tai ei työeläkettä lainkaan. Suuri köyhyysriski on äideillä, jotka jäävät ­yksinhuoltajiksi. Monet vaativat vauvojen äideille oikeutta siirtyä nopeasti työelämään, aivan kuten miehet tekevät. Vastapuoli korostaa äidin oikeutta kotihoitoon, koska se on lapselle parasta.

Muuan kansanedustaja moitti äskettäin kotiäitejä siitä, että he velttoilevat kotona, leipovat piparkakkuja ja ulkoiluttavat koiria, kun pitäisi olla töissä. Herralla on kovin kapea näkemys kotiäitiydestä. Näinkö hänen perheessään on eletty?  Samaa tyyliä soveltaen voisi sanoa, että  herra on itse niin vetelän oloinen, ettei tahdo tuolilla pysyä. Hän ei ehkä leivo pipareja, vaan kutoo hyvä veli -verkkoja. Ja nostaa isoa palkkaa.

Päättäjien  keskinäisen haukkumisen keskellä vauva jää jalkoihin.  Jokainen vauva ja taapero tarvitsee pysyvän hoivaavan ja hellivän ihmisen, joka on aina saatavilla. Lastenpsykiatrit, jotka ovat tätä korostaneet, ovat saaneet ryöpyn haukkuja silmilleen: Jokaisella pitää olla oikeus työelämään,  muuten eläkekertymä pienenee, eikä ura etene – ja uranousuhan on nykyisin monille tärkeintä, sukupuolesta riippumatta.

Äiti ja isä ovat erilaisia. Äidin raskausaika ja imettäminen luovat äidin ja lapsen välille ainutlaatuisen yhteyden. Tämä ei kuitenkaan vapauta miestä isyyden velvollisuuksista. Mies voi olla ihan oikea hellä ”perheenisä,” jolle puolison ja lasten hyvinvointi on oman hyvinvoinnin edellytys. Kotityöt voidaan jakaa tasan. Puolisot voivat valvoa vauvan kanssa vuorotellen, isä voi siivota, pyykätä ja tiskata. Nuoret isät tekevät jopa hyvää ruokaa perheelle. Tunnen isiä, jotka ovat käyttäneet maksimaalisen perhevapaan äidin sijasta. Kuka voisi olla miehekkäämpi mies kuin koti-isä, jolle heräilevä lapsi hymyilee aamuisin ja jokeltaa ”isä.” Se suhde auttaa läpi vaikeiden nuoruusvuosien. Isä auttaa, isään voi aina luottaa.

Suomessa on huolestuttu syntyvyyden laskusta.  Jos lapsia hankkii, pitää tajuta, että lapsen hyvinvoinnista pitää huolehtia ainakin 18 vuotta. Se voi olla välillä raskasta, mutta sankariteko se ei ole; vanhemmuus on etuoikeus.

Vanhempia ei voi jakaa hyviin ja pahoihin sen perusteella hoidetaanko heidän lapsensa kotona vai muualla.  Jos lapsen hoitopaikka on kodinomainen ja rauhallinen, lapsi voi siellä hyvin. Kenenkään lapsia ei pitäisi säilöä meluisiin lapsivarastoihin; vastuun päivähoidon resursseista kantavat ne, jotka budjeteista päättävät.

JK Kirjoitin blogin tekstin eilen, aamupäivällä. Vierailin illalla perheessä, jossa on yksi- ja kaksivuotias lapsi. Lapset halusivat leikkien välillä isän ja äidin syliin, oikein lähelle. Se osoitti konkreettisesti mikä hoidossa on tärkeintä.

 

 

 

 

Koulusurmat jatkuvat

Se tapahtui taas. Floridassa 19-vuotias mies ampui ystävänpäivänä 17 entisen koulunsa oppilasta, haavoittuneita on 15. Hyvin järkyttynyt, ampumista todistanut teini kertoi CNN:n uutisissa pian tragedian jälkeen, että ampuja oli mukava, tavallinen kaveri. Sitten tulivat asiantuntijat taas kerran vaatimaan aselakien kiristämistä; turvakamerat eivät estä  toistuvia hirmutekoja, niiden avulla voidaan vain tunnistaa tappaja.

Suomen ensimmäiset koulusurmat tapahtuivat 1989. Poika ampui luokassa kaksi oppilasta ja haavoitti kolmatta; teon syyksi hän ilmoitti kiusaamisen.  Eniten uhreja vaatineet  koulusurmat tapahtuivat 2007 ja 2008. Lainaan seuraavassa kirjani ”Vastatulia inhimillisen kasvatuksen ja koulutuksen puolesta” (2003) tekstiä; kokonainen kirjan luku ”Katso ihmislasta” käsittelee lasten turvattomuutta ja kouluväkivaltaa.

”Suomalaisissa kouluissa on tapahtunut toistaiseksi vain muutamia traagisia väkivallantekoja. Koulukiusaamista on valitettavasti aina esiintynyt, mutta ulkoisesti suomalainen koulu on yleensä turvallinen.  Tämä ei kuitenkaan ole koko totuus. Jatkuvasti häiritsevä oppilas ei kuulu luokkaan; hän tarvitsee apua ja hänen pitäisi olla oikeutettu sitä saamaan.

Näkyvintä on väkivaltainen käyttäytyminen, mutta usein vaarallisinta on oppilaan kääntyminen sisäänpäin, eristäytyminen omaan maailmaansa. ’En ollut heidän aikansa arvoinen’, totesi amerikkalainen tappajapoika, joka murhasi ensin vanhempansa ja sen jälkeen joukon koulutovereitaan ampumalla sattumanvaraisesti oppilasjoukkoon.

Alice Miller on korostanut, että ihmiset, joiden mielen eheyttä ei ole lapsuudessa tuhottu, joita on suojeltu, kunnioitettu, kohdeltu rehellisesti, kasvavat vastuuntuntoisiksi ja empaattisiksi. He pystyvät nauttimaan elämästä eikä heillä ei ole tarvetta tuhota itseään tai muita. Turvaton, väkivaltainen, tunnekylmä kasvatus voi johtaa siihen, että koettu pahuus on kostettava mahdollisimman monille, muut on jopa tuhottava”.

Koulusurmaaja on helppo leimata paholaiseksi. Hän oli kuitenkin psykkisesti sairas, onneton nuori mies. Tragediat tapahtuvat yksilötasolla, syylliseksi on helpointa leimata yksilöitä. On paha tappaja, kyvyttömät opettajat, kelvottomat vanhemmat. Kunhan opettajat tekisivät työnsä kunnolla kiusaaminen ja muut ongelmat poistuvat, kunhan pahat lapset saisivat ajoissa kunnon rangaistukset, kaikki on kunnossa, ajattelee moni. Pyssyt piiloon ja ongelmat poistuvat, kiirii huuto Amerikasta jokaisen tragedian jälkeen.

Pitää katsoa syvemmälle. Pahasti vinoutunut arvomaailma säätelee kaikkia elämänalueitamme.  Raha, ahneus, menestyspakko ja oman voiton maksimointi on nostettu epäjumaliksi. Vanhemmat pakotetaan ylitöihin, lapset ajelehtivat kadulla tai internetissä.  Ahkerat työntekijät potkitaan pellolle voittojen maksimoimiseksi.

Lapsen pitäisi kasvaa pikavauhtia voittaja-menestyjiksi psykofyysisen kehityksen lakien vastaisesti. Kouluille esitetään epärealistisia, putkinäköön perustuvia vaatimuksia. Pitää olla iso, tehokas, nopea, paras ja tietenkin toteuttaa valtiontalouden tuottavuusohjelmaa. Isompia kouluja, tuottavuutta, tehokkuutta vähemmin resurssein!

Moni ””asiantuntija”” on halunnut kieltää suomalaisen koulun ja opettajan arvon, muutospakkoa hoetaan. Koulu muuttuu ja kehittyy, mutta kenen ehdoilla ja millä asiantuntemuksella muutos toteutetaan?

Suomalaisten opettajien on nyt aika omat virittää vastatulensa yhtenä naisen ja miehenä. Koulu ansaitsee arvostusta. Koulu tarvitsee rahaa, pienempiä opetusryhmiä ja oppimateriaaleja. Koulu tarvitsee psykologeja, lääkäreitä, terveydenhoitajia, kuraattoreita. Koulu tarvitsee ennen muuta kiireettömyyttä, turvallisuutta ja rauhaa.

Koulu ei tarvitse rankinglistoja eivätkä vaikeimmissa oloissa elävät julkista häpeää huono-osaisuudestaan. Aikuiseksi pitää saada kasvaa turvassa. Lapsen ja nuoren oikeus on kuulua kouluyhteisöön eikä ajelehtia yksin, ahdistuneena siitä, ette kelpaa eikä pysty täyttämään vaatimuksia. Jokaisen koululaisen pitää tuntea itsensä päteväksi, saada kokea iloa myös taiteista, käden taidoista eikä vain ”lukuaineista.”

Kouluun pyrkiviä alastomia keisareita vaatimuslistoineen ei pidä suvaita. Heitä on suvaittu kahdesta syystä: siksi, että ammattimainen pedagogi on usein humanisti, joka ei tahdo tuottaa pahaa mieltä edes valekeisarille, Toinen syy on se, että valekeisareilla on usein valta ja rahaa. Myötäilemällä, olemalla myötäsukainen ja pokkuroimalla voi päästä osalliseksi almuista ja kyseenalaisesta kunniasta.

Lastenpsykiatrian professori Tuula Tamminen osoitti HS vieraskynäsä 19.10.2002 mistä perimmiltään on kysymys, mihin ollaan menossa.                    

”Myyrmäen tragedia kertoo suomalaisesta todellisuudesta. Suomi suree. Syytä todella onkin, kun tavallisen oloinen 19-vuotias opiskelija räjäyttää itsensä sattumanvaraisesti suuren joukon kanssa ihmisiä…Myyrmäen onnettomuuden jälkeen moni vanhempi pohtii, miten oma lapsi voi. Myös lasten ja nuorten kanssa toimivat ammattilaiset ja muut aikuiset ovat viime vuosina esittäneet toistuvasti saman kysymyksen. Kysymys on ymmärrettävä, mutta järkyttävä, koska se osoittaa, miten pitkälle me aikuiset olemme lapsista vieraantuneet.

  Toisen ihmisen oloa voi ymmärtää vain olemalla riittävästi hänen kanssaan ja riittävän lähellä. Toisen ihmisen voinnista saa tietoa vain kysymällä sitä häneltä ja kuuntelemalla – kuulemalla – , mitä toinen kertoo. Osaammeko me kuunnella ja onko meillä aikaa? Nykyistä kilpailuyhteiskuntaa perustellaan usein sillä, että Suomella ei ole muuta mahdollisuutta. Tällainen perustelu osoittaa mitä suurinta henkistä köyhyyttä. Vaihtoehdot on aina itse etsittävä, luotava ja yhdessä rakennettava.”

Suomen koulujen nykyinen tehokkuus- ja menestyshype, yhdistyneenä monien  lasten ja nuorten herkkyyteen, epävarmuuteen ja huonommuudentunteseen, tuottaa epätoivoa, jolla on arvaamatomat seuraukset. Yksi paha enne on huumeiden käytön räjähdysmäinen lisääntyminen kautta maan. Ylimpien päättäjien pitäisi tajuta miten huonosti moni suomalainen lapsi ja nuori voi. Kotien ongelmat painavat koulurepussa; kiusaaminen ja kaveripiirin ulkopuolelle sulkeminen on yhä koulun arkea. Ei siltä pidä sulkea silmiä, koulun maineen säilyttämisen nimissä. Joka koulussa on avun tarvitsijoita.

Floridan ampujan pahoin järkyttynyt kaveri vetosi televisiossa: Välittäkää toisistanne, puhukaa ongelmistanne, jokainen päivä voi muuten olla viimeinen. Kenelle suomalainen lapsi ja nuori voi puhua, kun ahdistus ja masennus mustaavat mielen ja voimat ovat loppumassa? Poliittinen ylätason höpötys ”minä sitä ja tätä, mutta  kun ne muut,” on sietämätöntä. Tarvitaan rahaa ja resursseja kouluille ja mielenterveyden ammattilaisille. Jos päättäjät eivät ymmärrä mihin olemme menossa, voimme odottaa uusia murhenäytelmiä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Älyttömän upeita kouluinnovaatioita

Saku Tuominen esitteli 27.1. 2018 televisiossa ”mielettömän hienoja kouluinnovaatiota,” joita HundrED -hanke on kerännyt lähes 150 maasta, Suomestakin sata innovaatiota. Tällaisia: Japanissa oppilaat siivoavat koulunsa ja rehtori käy kerran vuodessa seuraamassa koko päivän yhtä oppilasta ymmärtääkseen oppilaita paremmin. Myös matematiikan opetusta on maailmalla innovoitu, sisäilmaa parannettu, koulukiusaamista torjuttu, arviointimenetelmiä kehitetty. ”Innovaatiot” tuntuivat tutuilta, myös se innovaatio, että oppilaat suunnittelevat omaa opetustaan. Taisin tehdä aiheesta väitöskirjan, muistaakseni, siitä on jo niin kauan.

Kouluhistoria muuten kertoo senkin, että jo vuosisata sitten suomalaiset oppilaat lämmittivät koulunsa aamuisin ja siivosivat sen ennen kotiin lähtöä. Rehtorit ovat meilläkin pitäneet tapanaan piipahdella luokissa oppilaita seuraamassa. Joku on kuulemma uskaltautunut luokkaan ihan monena päivänä vuodessa.

Kambodzalaisessa koulussa, keskellä viidakkoa, oppilaat käyttävät puolet ajasta maansa kehityksen innovointiin ja lähettävät ehdotuksensa hallitukselle. Koulun mainosfilmissä puhuttiin amerikkaa, siihen meilläkin pyritään. Meillä hallitukset ovat innovoineet sosiaali- ja terveysalaa jo 14 vuotta. Pitäisikö meilläkin panna alakoululaiset innovoimaan koko Suomi?

Maailmalla on kuulemma suunnitteilla kouluja ilman opettajaa. Afrikkaan pitäisi saada tulevaisuudessa 30 miljoonaa uutta opettajaa, että kyllä innovoimista riittää. Mitkä oppimisinnovaatioiden vientimarkkinat!

Suomella on loistava vientituote, välitunnit, visioi Tuominen. Myös upea ”Seppo-projekti” palkittiin juuri Lontoossa.

Kesällä 2016 Tuominen närkästyi minulle, kun epäilin blogissani HundrED hankkeen sisältävän kaupallisia intressejä. Epäilyyni oli syynsä. Tuominen oli puhunut paljon siitä, että koulutusvienti on kasvava bisnes, johon PISA-menestyjä Suomella on hyvät edellytykset. Media uutisoi keväällä 2016, että tuotantoyhtiö Idealist Group ja mediayhtiö Sanoma perustavat opetusalan yhtiön nimeltä Scool. ”Yhtiön tarkoitus on kehittää opettajille tarkoitettuja opetusmateriaaleja kansainvälisille markkinoille. Yhtiö oli kerännyt rahoitusta noin miljoona dollaria.”

Kyllä mieleen voi tulla ajatus, että jotain kaupallisia intressejä saattoi HundrEDillakin olla. En minä koulutusvientiä vastusta, jos sille on pedagogisesti kestävä pohja ja hyödyn saavat pedagogit, jotka ovat ideat kehittäneet, eivät suursijoittajat.

Idealist Groupin luova johtaja Saku Tuominen kertoi aikaisemmin, että Scoolin miljoona dollaria käytetään toiminnan kasvattamiseen ja tavoitteena on tehdä uusi rahoituskierros muutaman vuoden sisällä. Yhtiön vähemmistöosakkaita ovat Sanoman pääomasijoitusyksikkö Sanoma Ventures, sijoittaja Pekka Viljakainen, Fiskarsin luova johtaja Jeremiah Tesolin ja keinoäly-yhtiö Aetherin perustaja Duncan Lamb. Opetusalan kokemusta yritykseen toi Sanoman oppimateriaaleja tuottava Sanoma Learning –yksikkö ja mobiilifirma DNA…

Idealist Group käynnisti siis Scool-bisneksen rinnalle HundrED-hankkeen, jonka missiona on ”kehittää, etsiä ja jakaa kouluja uudistavia innovaatioita – kaikkialta maailmasta kaikkialle maailmaan.” Suomen 100-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi suomalaisilta opettajilta kerättiin sata ”innovaatiota.” Minun olisi pitänyt kuulemma tajuta, että Tuomisen HundrED ei voittoa tavoitellut, teki vain 100-vuotiaan Suomen kunniaksi maailmalla hyvää opettajilta kerättävillä ideoilla.

Blogissani oli Tuomisen mielestä vain yksi asia totta, se, että Uusikylä sanoi ”ei kiitos,” kun hänelle tarjottiin mahdollisuus osallistua projektiin. Olin kuulemma ainoa kieltäytyjä koko maailmassa, vaikka olisin päässyt innovoimaan maailman kouluja hienossa kansainvälisessä seurassa! Sain lopuksi hienovaraisen vihjauksen, että luetun ymmärtäminen olisi tärkeää. Kun katson hankkeiden taustavoimia, luulen, että ymmärsin lukemani liiankin hyvin. Valitettavasti, kuten muuan entinen presidenttimme tapasi sanoa.

Koulu innovaatioineen on yhteiskunnan peili. Suomalaisen yhteiskunnan naama on nyt pöhöttynyt, ilme kertoo ylirasituksesta, silmät pälyilevät pelokkaina, usein myös ahneina. Kuka puhuu enää koulukasvatuksesta, moraalikasvatuksesta,hyvistä tavoista,kuka ihmisyydestä? Työelämän kilparadalla ihmiset tallovat toisiaan jalkoihinsa, huumeet ja viina ovat arkipäivää, yksinäisyys ja toivottomuus kuristaa monen koululaisenkin kurkkua, pilleri auttaa jaksamaan iltaan asti. Kouluja kammetaan työelämän tielle, oppilaita kilpailemaan alakoulusta alkaen tulevasta paikasta auringossa. Ellei menesty koulussa, edessä on syrjäyttäminen. Kun kauhu kasvaa, oppilas ei pysty eikä jaksa; hänestä tulee potilas.

Kuka puolustaa opettajan oikeutta itsenäiseen pedagogiseen ajatteluun? Jos opettaja haluaa ”menestyjäksi,” hänen kannattaa pyrkiä sinne, missä on uudistuspöhinää, valtaa ja rahaa. Pöhinän vastustajalle on varattu ”muutosvastarintaisen” titteli. Nimike ei ole mikään innovaatio, sitä hokivat 70-luvulla ne, jotka halusivat muuttaa Suomen kouluineen sosialistiseksi. Oikeistolaiset peruskoulun viholliset todistelivat puolestaan 90-luvulla, että kaikille yhteinen peruskoulumme on tuhonnut maasta sivistyksen ja oppineisuuden. Tarvittaisiin markkina- ja kilpailukoulu; tätä eivät muutosvastarintaiset ymmärtäneet.

Sain viime syksynä kutsun puhujaksi opettajien koulutustilaisuuteen; aiheena oli juuri ”hyvä opetus.” Syynä kutsuun oli se, että entinen ylimmän tason virkamies peruutti viime tipassa tulonsa, olin siis hätävara. Tilaisuuden juontaja kertoi kuulijoille ilmoittaneensa perujalle, että ”koska et tule, kutsun kostoksi Uusikylän.” Mitä ihmettä hän tarkoitti?

Yksi innovaatio olisi meilläkin todellinen superinnovaatio: Suhteellisuudentajun arvostaminen ja kehittäminen kaikkialla yhteiskunnassa.

Kuka kelpaa Suomen presidentiksi?

Donald Trump nousi Yhdysvaltojen presidentiksi, koska puolet kansasta arvioi hänet oikeiden arvojen puolustajaksi. Trump itse on arvioinut itsensä myös ”mieleltään vakaaksi neroksi,” joka palauttaa Amerikalle sen ansaitsemaan suuruuden.

Pian Suomeen valitaan tasavallan presidentti. Kenellä ehdokkaista on parhaat edellytykset vaativaan tehtävään? Onko jokainen ehdokas riittävän lahjakas tasavallan presidentiksi? Kuka osaa näyttää kansakunnalle oikean suunnan? Tarvitsemmeko uuden Kekkosen, joka seisottaa hallituksen tunareita asennossa käskynjaolla?

Tasavallan presidentti Urho Kaleva Kekkonen (1900-1986) on oiva esimerkki monilahjakkuudesta, jonka henkilökohtaiset ominaisuudet sopivat erityisen hyvin oman aikansa suomalaiseen yhteiskuntaan.

Kekkonen oli älykäs ja looginen. Hän oli myös loistava puhuja ja kirjoittaja, siis kielellisesti lahjakas. Nuorena Kekkonen osoitti kehollis-kinesteettiset lahjansa menestyvänä korkeushyppääjänä. Ehkä selvimmin Kekkosen lahjakkuus ilmeni interpersoonallisena, sosiaalisena lahjakkuutena: Kekkosella oli hämmästyttävä taito johtaa ja manipuloida ihmisiä, käyttää hyväkseen heidän pelkojaan ja toiveitaan. Hän pystyi luomaan itsestään kuvan johtajana, jonka varaan Suomen menestys, jopa kansallinen olemassaolo rakentuu.

Kekkosen lahjakkuus taiteiden alalla ei ollut yhtä ilmeinen: leipälapiosta luotu omakuva oli kyllä oivaltava ja humoristinen, musiikillista lahjakkuutta riitti vain illanistujaisissa ja saunan lauteilla lauleluun. Porilaisten marssia Kekkonen soitti mielellään huuliharpulla, mutta varmasti hän nautti siitä enemmän puolustusvoimien soittokuntien esityksenä, marssiessaan ylväänä kunniakomppanian edessä. Kekkonen viihtyi luonnossa, Kainuun lapsena hän arvosti luontoa, mikä on merkki ns. luontolahjakkuudesta.

Jos kainuulainen Urho Kekkonen olisikin sattunut syntymään pariisilaiseen taiteilijaperheeseen, hänestä olisi voinut kehkeytyä baletin ensitanssija, näyttelijä, taidekriitikko –tai Ranskan presidentti.
Kekkosen aika ei palaa. Millainen on ajan henki nyt, mitkä arvot Suomea hallitsevat? Millaista lahjakkuutta suomalainen yhteiskunta ja valtiovalta nyt tukevat?

Kansan johtajalle riittää kohtuullisesti väestön keskitasoa korkeampi älykkyys, kertoo kansainvälinen tutkimustieto. Älyköt ajatuksineen ovat liian etäällä kansasta, jotta heistä olisi suosituiksi johtajiksi.

Natsijohtajat olivat huippuälykkäitä julmureita. Yli-ihmismyytti on vaarallinen. Vuonna 1945 arvostettu suomalainen psykiatrian ylilääkäri kirjoitti näin: ”Tervettä kansanruumista jäytävät loiset ja lurjukset, jotka käyttävät hyväkseen kulttuuriyhteiskunnan humanitäärisiä oloja, lisääntyvät nopeammin kuin parempi kansanaines, eivätkä edes kaadu rintamalla. Sellaisia on Suomessa arviolta puoli miljoonaa. Sterilisoimistoimet ovat riittämättömiä – ’tiettyjä tuhansia’ olisi tapettava, jotta vapautuisi poliiseja, vanginvartijoita ja mielisairaanhoitajia.”

Se mitä ihmiskunnalle tulee tapahtumaan riippuu siitä, millainen sen tietoisuuden sisältö tulee olemaan: ideoista, joihin uskotaan, ja joita arvostetaan; siitä, minkä hyväksi ollaan valmiita toimimaan ja siitä, mitä vastustetaan.

Puhe presidentistä arvojohtajana ei ole turhaa. Tärkeitä arvojohtajan ominaisuuksia ovat riittävä oppineisuus, psyykkinen tasapainoisuus, rohkeus, oikeudenmukaisuus ja rehellisyys. Presidentin tulisi olla ennen kaikkea moraalisesti korkeatasoinen, viisas johtaja. Esimerkit maailman päämiehistä osoittavat, että juuri viisaudesta on huutava pula; röyhkeästä vallanhalusta ja julmasta raakuudesta on ylitarjontaa.

Olen usein siteerannut Leta S. Hollingworthin tekstiä vuodelta 1939. Teen sen taas, koska viesti on äärimmäisen tärkeä. ”Aika suorastaan huutaa johtajia, jotka kykenevät ohjaamaan kansoja tulevaisuuden maailmassa, jossa ihmisiä tuhotaan menetelmin, joista vielä ei ole tietoa.”

Maailma ja Suomi tarvitsevat viisaita johtajia, ei pikkulapsen moraalitasolle jääneitä omahyväisiä ”neroja,” joiden suun sulkijalihakset ovat halvautuneet; siksi pyöreästä suuaukosta (mouth-hole) tulvii solkenaan…vaikka mitä.

Opiskelijavalintojen piilomotiivit

Korkeakoulujen opiskelijavalinnat uudistetaan tästä vuodesta alkaen.
Yksi keskeinen perustelu on ollut pääsykoestressin poistaminen. Myös tasa-arvoon on vedottu, maksulliset valmennuskurssit ovat suosineet varakkaita. Kertovatko perustelut koko totuuden?

Tärkeimmäksi valintakriteeriksi nousevat ylioppilastutkinnon arvosanat. On suunniteltu, että pitkän matematiikan laudatur antaisi jopa 47 pistettä ja reaaliaineiden laudaturit 16-30 pistettä, korkeakoulukohtaisin variaatioin.

Valintauudistusta perustellaan opiskelijoiden eduilla, mutta taustalla ovat etupäässä taloudelliset arvot, tehokkuus ja elinkeinoelämän palveleminen.
Nyt korostetaan matemaattisten ja teknisten alojen ”osaamisvajetta.” Teknologian uudet sovellukset edistävät kilpailukykyä ja kauppatieteet bisnestä. Väheksymättä näiden merkitystä, on kysyttävä, mikä on muiden tieteiden arvo suomalaiselle sivistykselle. Mitä sivistys on, ja onko sillä väliä?

Tutkimuksen tulisi olla ”hyötytutkimusta” eli palvella poliitikkojen ja elinkeinoelämän sanelemia tavoitteita. Kansainvälisessä huippuyliopistossa tämä ei tulisi kuulonkaan; tutkija saa päättää mitä tutkii ja miten tutkii, tutkimusetiikan periaatteita noudattaen. Ulkopuoliset vaikutusyritykset torjutaan määrätietoisesti. Suomessa ”yliopistoista on tehty ammattikouluja, joiden on mielisteltävä rahoittajia ja mainostettava itseään. Tutkimustulosten merkitystä suurennellaan medialle,” kuten tiedetoimittaja kirjoitti.

Matematiikan painotusta opiskelijavalinnoissa on perusteltu sillä, että matematiikka ”edistää kriittistä, analyyttistä ajattelutapaa sekä ongelmanratkaisukykyä.” Tämä on vain osatotuus. Matematiikassa menestyminen vaatii todella analyyttistä älykkyyttä. Laaja-alaisesta, kriittisestä, saati luovasta ajattelusta matematiikan numero ei kerro paljonkaan. Mitä kaivattuun ongelmanratkaisukykyyn tulee, ihmiskunnan isoja ongelmia ei ratkaista pelkällä matematiikalla. Miksi kriittisen ajattelun ydinaineen, filosofian, laudatur tuottaa valinnassa vain säälipisteitä?

Koulumenestyjien laudaturit kertovat ahkeruudesta ja pitkäjänteisyydestä. Huono koulutodistus ei kuitenkaan osoita aina laiskuutta tai lahjattomuutta; kotiongelmat voivat olla sen taustalla.

Älykkyystestien kehittäjä Lewis M. Terman seurasi vuosikymmenet 1528:aa älykästä, vauraiden asuinalueiden, koulumenestyjää. Yksikään ”lapsinero” ei saavuttanut elämässään mitään erityisen suurta. Paria tulevaa nobelistia ei edes testattu, koska opettaja piti heitä keskinkertaisina.

Maineikkaat amerikkalaiset lahjakkuustutkijat Robert Sternberg, Howard Gardner ja Mihaly Csikszentmihalyi sekä nobelistimme Bengt Holmström ovat todenneet, että huippuyliopistojen parhaat opiskelijat, etevät tulevat tutkijat, kaivatut ”innovaattorit,” eivät ole koulujensa priimuksia. He ovat innostuneita tieteestä, hahmottavat kokonaisuuksia ja uskaltavat kyseenalaistaa rohkeasti vanhoja totuuksia.

Maailmassa on pahoja ongelmia, jotka liittyvät ympäristöuhkiin, liikakansoitukseen, nälkään, ydinsodan mahdollisuuteen, väkivaltaan ja sairauksiin. Niiden hillitsemiseksi tarvitaan monitieteistä, luotettavaa tutkimustietoa. Tieteellinen pätevyys, tutkijoiden luovuus yhdistyneenä moraaliseen vastuuseen yhteiskunnan kehityssuunnasta on arvokkainta, mitä yliopistot voivat maailmalle tarjota. Tutkijan maine, urakehitys ja yksipuoliset ranking-listat ovat tämän rinnalla merkityksettömiä.

Opiskelijavalintojen uudistus ei vähennä opiskelijoiden stressiä; se kestää tulevaisuudessa koko kouluajan. Moni opiskelee jo nyt ahdistuneena matematiikkaa päästäkseen opiskelemaan jotain aivan muuta. Valmennusbisnes siirtyy koulujärjestelmään.

Olemmeko palaamassa aikaan, jolloin yliopistotie oli varattu oppikoulun kautta vain osalle oppilaista? Alkaako valintaprosessi jo peruskoulussa, tai peräti premium-tason päiväkodeissa, joita on jo mainostettu? Työnnetäänkö köyhät ja kotiongelmista kärsivät, varsinkin pojat, ulos koulujen kilparadoilta? Moni tunnollinen oppilas uupuu suorituspaineissa, häpeää huonoja numeroitaan, masentuu ja luovuttaa – ehkä ainiaaksi. Kaukoidän kouluissa ankara kilpailu yliopistopaikoista on ollut tuhoisaa oppilaiden mielenterveydelle. Miksi meidän pitäisi lähteä samalle tielle?

Muuan tohtorin tutkinnon suorittanut, monipuolisen uran luonut ikätoverini sai kerran koulutodistukseensa seitsemän nelosta. Arvaa oliko hän tyttö vai poika.

Irvokas pikanäyttö uuden alkoholilain seurauksista

Pari päivää sitten tapahtui näin: Näyttämöllä esiintyi kymmenien nuorten ryhmä; iso sali oli täynnä vanhempia ja kavereita. Kesken upean esityksen salista oli pakko poistaa älyttömyyksiä huuteleva humalainen nainen. Hän oli yhden esiintyjän äiti.

Asiantunteva nettikirjoitus sen kertoo: ”Alkoholiriippuvuus ja alkoholismi on helvettiä. Se on läheisille ja alkoholisteille uloste ja virtsa housussa, itku kurkussa, tuska sielussa ja pelossa elämistä ja olemista. Kulisseja, jännittämistä ja pahaa oloa töissä, vapaalla, kotona ja konferenssissa. Alkoholismi on suomalainen kansantauti, joka tappaa.”

Alkoholisteja on Suomessa arviolta 400 000. Kun alkoholin hintoja laskettiin ja viinan tuontia Virosta helpotettiin 2004, katkaisuasemien ja poliisiputkien työntekijät kertoivat, että joka päivä on yhtä viikonloppua ja tolkuttomassa kännissä sisään kannettavia riitti: nuoria, vanhoja, naisia ja miehiä. Kun helsinkiläisen putkan sairaanhoitajalta kysyttiin mitä hän odottaa tulevaisuudelta, hän vastasi yhdellä sanalla: ”Hirveitä.” Ja lähti toimittamaan raskaana olevaa juopunutta sairaalaan.

Uudesta, tuoreesta alkoholilaista on iloittu, koska nyt kuulemma loppui holhous, alkoi vapaus ja eurooppalaisten sivistyneiden juomatapojen omaksuminen kautta Suomen. Sivistyneen on kai ihan pakko saada sitä viisi-prosenttista saksalaista olutta.

Samaan aikaan, kun eduskunnassa riemuittiin uudesta alkoholilaista, talosta kuskattiin umpihumalaista sairaalaan ja toinen riehui kännissä, halusi tapella, heitteli juomia lattialle ja yritti suudella väkisin toista kansanedustajaa. Että se niistä eurooppalaisista juomatavoista, joihin vahvemmalla oluella ja limuviinalla totutellaan pian maamme joka kolkassa.

Vielä 1960-luvulla lähes puolet 30–49-vuotiaista naisista ilmoitti olevansa raittiita, vuonna 2000 enää neljä prosenttia. Alkoholismi lähtee usein liikkeelle päivittäisestä keskioluen käytöstä, kertoo tutkimus.

Viinilasillinen ruuan kanssa ei liene pahaksi. Yhä useammat ”tavalliset ihmiset” tuhoavat kuitenkin oman ja perheensä elämän liialla alkoholilla. Päihderiippuvaisten kaunistelut eivät tätä totuutta muuksi muuta.

Mitä helpommin alkoholia saa, sitä enemmän sitä käytetään. Mitä vahvempaa väkijuomaa juodaan, sitä nopeammin mm. terveyshaitat, alkoholikuolemat ja rattijuoppous lisääntyvät. On ennustettu, että vahvan oluen vapauttaminen Alkosta vähittäiskauppaan laskee hintoja jopa 40 prosenttia. Joka kyläkauppa myy pian kännin ainekset halvalla. Ennustan sivistyneen nautiskelun sijasta lisää sikamaista juopottelua kaikkine lisämausteineen, joista lehdet päivittäin uutisoivat.

Kun ajattelen humalaisen äidin lasta näyttämöllä, kavereidensa keskellä, kyynelet tulevat silmiin. Nuoren tuskan täytyy olla hirveä. Äidille toivon aidosti ja koko sydämestäni hyvää ja paljon iloa lahjakkaasta lapsestaan. Jos Teillä on alkoholiongelma, hakekaa nopeasti apua! Elämänne voi olla hyvä ja kaunis.

Joulu, ilon ja rauhan juhla

Jouluna on lupa nostaa jalka kaasupolkimelta ja vaihtaa vapaalle. Moni huomaa kuitenkin, että kaasu on hirttänyt kiinni. Vaikka jalka nousee polkimelta, auto kiitää yhä pimeydessä pelottavaa vauhtia. Ulvova moottori vaikenee vasta kun virran kytkee pois päältä. Se pitää tehdä rauhallisesti, ajoväylän ulkopuolella.

Kun yön töitä tehnyt leipuri lähtee kotiin, hän voi jättää taikinan leipomoon. Monella alalla työntekijä kuljettaa taikinaa aina korviensa välissä. Kiireen, ahdistuksen ja velvollisuuksien täyttämä pää ei koskaan pysähdy, vaan alitajunta vaivaa ja vatkaa taikinaa yötä päivää. Ensimmäinen aamun ajatus on ehdinkö, unohdinko jotain, koska saan sen ja sen asian valmiiksi? Moni joutuu miettimään jatkuuko pätkätyö ja miten rahat riittävät asumiseen ja elämiseen.

Kun ahdistuneeseen arkeen tuodaan kilpailemisen pakko, voi taakka käydä ylivoimaiseksi. Raskasta on kokea, ettei itse voi vaikuttaa asioihin mitenkään. Jostakin ylhäältä niskaan pudotetaan nippu tehtäviä ja määräyksiä. Monen on pakko taistella töissä kuin mies miestä vastaan, aivan sukupuolesta riippumatta.

Suomen pitää olla maailman kärkitasavalta. Ja mehän olemme! Suomalaisten verenpainekin on huipputasoa. Heitetään siis aamulla pari painepilleriä huuleen, vähän puuroa masuun ja rynnätään päivän urotöihin. Tuottavuuden mittaaja kolkuttaa jo ovella. Hikiset sormet puristavat rattia, peilejä on vilkuiltava kaiken aikaa: kuka kilpailijoista kiilaa rinnalle, kuka on menossa ohi. On hosuttava ja puuhasteltava kuin robotti, tuleva kilpailija, joka ensi töikseen uhkaa taluttaa minut työpaikan ulko-ovelle.

Monessa työssä pahin synti on luovan ajattelun harjoittaminen, se kun vaatii aikaa ja voi näyttää laiskottelulta. Luovuuden ja tehotuottavuuden vaatiminen samanaikaisesti on jakomielistä. Hosuminen on luovuuden pahin tappaja. Luovuutta vaaditaan ”koska on meidän on pakko sopeutua muutokseen.” Luova ihminen ei sopeudu sokeasti, hän ajattelee itsenäisesti.

Itämaisen viisauden mukaan kulttuuri on vapaa-ajan tuote, se vaatii joutilaisuutta. Sivistynein on ihminen, joka osaa joutilaisuuden taidon. Alati hosuva ei voi olla sivistynyt. Mutta maltammeko pysähtyä edes jouluna, pystymmekö enää siihen? Miten kestämme monta vapaapäivää, kun on pakko kohdata itsensä, on pakko ajatella miten itse voi ja miten perhe todellisuudessa voi sen hetken jälkeen, kun lahjapaketit on avattu, kinkku syöty, eikä pakotietä enää ole.

Käynti hautausmaalla rauhoittaa. Lepattava joulukynttilä palaa haudalla aikansa, sitten se sammuu. Sisäisen rauhan voi saavuttaa parhaiten, kun ymmärtää kuolevaisuutensa. Tittelit, saavutukset, huippupalkat ja kunniamerkit ovat yhdentekeviä jos niiden hintana on tunteiden näivettyminen, yhteisöllisyyden, kauneuden ja pyhyyden katoaminen elämästä.

Seimen lasta ei pidä unohtaa jouluhulinassa. Vaikka lapsen usko olisikin meistä karissut, Jeesuksen sanoja ja tekoja on hyvä palauttaa mieliin. Hän salli lasten tulla luokseen, hän varotti itsensä korottamisesta, hän osoitti ihmiskunnalle rakkauden, rohkeuden ja oikeudenmukaisuuden voiman.

Joulun rauhan ja ilon rinnalla monessa perheessä väijyy pelko, suru ja tuska Pahinta mitä itsellesi ja perheellesi voit jouluna tehdä, on juoda pääsi täyteen tai sekoittaa se huumeilla. Ole jouluna selvin päin, itsesi ja perheesi tähden! Se on lapsillesi paras lahja.

Äiti toivoo kirkon joululahjakeräykseltä parivuotiaalle kerrastoa ja leikkiautoa, josta lähtee ääni. Murrosikäinen toivoo paitaa ja sukkia.
Ajattele, ja toimi!

Eduskunta siunasi sivistysyliopiston tuhon äänin 168-16

Seuraavassa on lyhyt kuvaus sivistysyliopistomme tuhon tien eräistä merkkipaaluista.

Åbo Akademin rehtori Gustav Björkstrand, syyskuussa 2005:
”Shaghain Jiao Tong yliopisto julkaisi maailman yliopistojen rankinglistan, joka oli karua luettavaa. Viidensadan parhaan joukossa kun on vain viisi yliopistoa Suomesta. Listan arvojärjestyksen ratkaisevat tutkijoiden siteeraukset johtavissa tieteellisissä julkaisuisssa, Nobelin ja muut tieteelliset palkinnot ja yliopiston koko.”

Sen sijaan, että Björkstand olisi arvioinut edes sivulauseen verran listan yksipuolisia kriteerejä, hän kehotti Suomea panostamaan ja erikoistumaan luonnontieteisiin, lääketieteeseen ja tekniikkaan sekä suurentamaan yliopistojen kokoa. ”Suomen maine johtavana tutkimusmaana joutuu kyseenlaiseksi, jos yliopistomme eivät menesty kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa,” uhkaili rehtori Björkstrand, oppiarvoltaan jumaluusopin tohtori. Maallinen maineko on tärkeintä?

Alkoi HUIPPUVOUHOTUS, piti esimerkiksi saada yksi nobelisti. Niitä saatiin vahingossa kaksi, muuttuiko Suomi paremmaksi maaksi? Yliopistojen tärkeimmiksi tehtäviksi tuli talouden ja bisneksen palveleminen ja kiito ranking-listoilla maailman kärkeen.

Päämisteri Matti Vanhanen, kesällä 2008: ”Hallituksen tärkein tehtävä on yliopistouudistus.”

Ihanko totta, näinkö oli? Olen sanaton. Eikö tärkeämpää tekemistä ollut?

Opetusmisteri Sari Sarkomaa, elokuussa 2008: ”Sinivihreän hallituksen keskeinen tavoite on vahvistaa yliopistojemme mahdollisuuksia toimia laaja-alaisina sivistysyliopistoina. Hallitus edisti jo viime syksyn iltakoulupäätöksellään yliopistolain uudistusta sitoutumalla siihen, että yliopistolain uudistuksen jälkeen yliopistojen perusrahoitus turvataan korottamalla sitä vähintään kustannuskehitys huomioon ottaen. Yliopistolain uudistus sekä yliopistojen perusrahoituksen kasvattaminen on välttämätöntä, jotta voimme turvata suomalaisten sivistysyliopistojen toimintamahdollisuudet muuttuvissa olosuhteissa. Kyseessä on mittava ja Suomen tulevaisuuden kannalta välttämätön uudistus. Tähän työhön tarvitaan koko akateemisen yhteisö sitoutumista.”

Kuka oli kirjoittanut moisen tekstin sivistysyliopiston turvaamisesta?

Helsingin yliopiston kasvatustieteen, erityisesti didaktiikan, professori elokuussa 2008:

”Yliopistoa on muutettu radikaalisti ja tahti sen kun yltyy. Yliopistoissa työskentelevistä valtaosa on kritikoinut menoa, mutta byrokraatit ja poliitikot ovat tietävinään asiat paremmin. Heillä on visiot kirkkaina, strategiat mapeissa; he tuovat terveiset Kaliforniasta tai Shanghaista. Hoetaan, että tärkeintä on nyt muutos, tehokkuus, näkyvyys ja ennen kaikkea nousu maailman kärkeen.

Useimmat yliopistoväkeä manipuloivista ja tanssittavista päättäjistä ymmärtävät hyvin vähän tieteellisestä tutkimuksesta ja sen edistämisestä. He eivät ymmärrä tai halua ymmärtää millaista yhteisöllisyyden tuhoa ja pahoinvoinnin aaltoa he ovat olleet kylvämässä yliopistoihin typerillä tehostamis-, kilpailuttamis- ja tuottavuusohjelmillaan. Etevä biotieteiden professori kysyi äskettäin julkisesti ovatko päättäjät tyhmiä vai kieroja. Ymmärrän hyvin miksi hän näin kysyi.

Ei yliopistoväki ole laiskaa tai muutosvastarintaista. Kysymys on siitä voittaako röyhkeys järjen.Pari keskinkertaista korkeakoulua kerää nyt jättipotin löysin lupauksin ja ontoin puhein. Yksi on julistautunut HUIPPUYLIOPISTOKSI. Ei ”huippuylipiston” kritikoijan tarvitse olla kateellinen. Jokainen tajuaa, ettei keskinkertainen voi huipuksi julistautua.

Poliitikot opettavat yliopistoväelle miten kansakunnan sivistys ja tiede edistyvät: rahaa kerjäämällä ja kehumalla itseä. Kieltäydyn esittämästä narrin, sankarin, kulissin tai kynnysmaton osaa näytelmässä, jossa alastomat keisarit ja keisarinnat hoveineen lukevat näkymättömien kummisetien propagandistisia käsikirjoituksia.

Olen työni tehnyt, 41 vuotta riitti; lähden helpottuneena vapauteen. Upea työpaikkani on muuttunut mainostehtaaksi, jossa entinen työtoveri on kukistettava kilpailija juoksumatkalla maailman huipulle, johon ei koskaan päästä. Hurmoksellinen huippuvisio on harhanäky.”

Ministeri Jyrki Katainen, maaliskuussa 2009: ”Yliopistouudistus on fantastinen uudistus. Aivan loistava uudistus. Se on parasta mitä suomalaiselle yliopistosektorille on tapahtunut sen jälkeen kun se on perustettu,” Katainen julistaa kasvot onnesta loistaen. ”Yliopistot saavat lisää autonomiaa, yliopistoille annetaan mahdollisuus keskittyä niiden omiin vahvuusalueisiin, sanotaan että teidän ei tarvitse olla, kaikkien ei tarvitse olla, täyden palvelun taloja. Fantastinen juttu.”

Professori Heikki Patomäki, toukokuussa 2008:

” Vapaa tiede ja autonominen yliopisto ovat kaikkien yhteinen etu. Hallituksen tavoitteena on tehdä yliopistot riippuvaiseksi yksityisten rahoittajien eduista. Jos valta annetaan yliopiston ulkopuolelle, se merkitsee perustuslain vastaistavallankaappausta. Päätösoikeuden jakaminen yliopiston ulkopuolelle vähentää yliopistojen itsehallintoa ja syventää riippuvuutta rahoittajasta. Se murentaa sen perustaa, jolle suomalaisen koulutuksen menestys ja saavutukset on rakennettu.”

Eduskunta hyväksyi kiistellyn yliopistouudistuksen 16.6.2009 äänin 168–16. Kansanedustajista 15 oli poissa. Eduskunnan hyväksymän uuden lain mukaan yliopistot eivät kuulu enää valtiolle vaan ovat itsenäisiä laitoksia tai säätiöitä. Yliopistojen hallitukseen voidaan valita enemmistö yliopiston ulkopuolisia jäseniä.

Suomen Kuvalehti, lokakuussa 2012: ”Yliopistouudistuksesta tuli kaikkein aikojen fiasko”

Lokakuu 2017: Yorkin yliopiston professori Sue Scottin johtama riippumattoman tutkimusryhmän raportoi siitä, miten Helsingin yliopiston henkilökunta on kokenut uudistukset. Tulos: Yliopisto on ajettu tilaan, jossa työntekijät ovat menettäneet autonomiansa ja vapautensa. Vain viisi prosenttia kommentoi uudistuksia myönteisesti, 95 prosenttia kielteisesti. Raportti julkaistiin vain yliopiston sisäisesessä netissä. Ei tarvitse ihmetellä miksi.

Poliitikot puhuvat luottamuspääomasta. Mihin pitäisi luottaa? Päättäjien järkeen, moraaliin, sivistykseen ja rehellisyyteenkö? Ketkä vetelevät naruja, kun poliitikot hyppivät menestysjenkkaa ja heiluvat visiovalssin tahdissa? Lopettakaa se luottamuspääomasta puhuminen, tuhositte sen. Ei suomalaisia ole vielä tyhmistetty tarpeeksi, moni osaa vielä ajatella.