JALKAPALLO, KUOLEMA JA IHMISYYS

Jalkapallon EM-ottelujen alku oli järkyttävä. Tanskan ja Suomen ottelussa kuolema vieraili kentällä. Tanskan tähtipelaaja Christian Eriksenin sydän pysähtyi ja hän luhistui kentälle. Pikainen lääkäräiden apu palautti pelaajan elämään. Eriksenin tila on ”vakaa,” kerrotaan sairaalasta.

Järkytyksen keskellä pelaajien ja katsojien käyttäytyminen antoi meille unohtumattoman opetuksen. Miten kaunista onkaan pelaajien  aito kaveruus ja vastustajan kunnioitttaminen! Tanskan joukkue rakensi kentällä makaavan kaverinsa ympärille suojamuurin, lääkärit toimivat suojakankaiden takana, lakanoiden joukossa oli Suomen lippu.

Kun Eriksen oli matkalla sairaalaan, Suomen katsomo alkoi huutaa rytmikäästi ”Christian” ja Tanskan fanit vastasivat ”Eriksen, Eriksen.”

Pelaajat peittivät kasvojaan, jotkut itkivät. Paulus Arajuuri, oikean  miehekkyyden hymyilevä perikuva, lohdutti nuorta Jukka Raitalaa, joka oli ollut lähinnä Erikseniä, kun hän tuupertui kenttään; kuin töpseli olisi vedetty seinästä, virta katkesi hetkessä. Sydän oli pysähtynyt.

Urheilun puheet arvoista, strategiat ja visiot voivat olla vilpittömiä tai pelkästään kaunopuhetta. Arajuuri totesi tragedian keskellä, että jalkapallolla ei ole nyt mitään merkitystä. Tärkeintä on Eriksenin vointi.

Ottelua katsomossa seuraavat ja miljoonat tv-katsojat saivat kauhealla tavalla pikajohdatuksen viisauden lähteelle: Hokema siitä, että jalkapallo on elämää tärkempi asia, osoittautui hetkessä valheelliseksi. Tärkeintä on elämä ja ihmisyys.

Toivottavasti kaikkien kasvattajien mielessä säilyy koko elämän ajan kuva j isähahmosta ja pojasta, Paulus Arajuuri lohduttaa nuorta joukkuekaveriaan, tarjoaa fyysistä läheisyyttä, turvaa ja toivoa.

Tärkeintä ei ole minä ja menestys, vaikka sellaista oppia myydään jo lapsille. Tärkeintä on jokaisen ihmisarvo, kuuluminen yhteisöihin arvostettuna yksilönä, yhteisvastuu heikoista, hyvyys ja elämän kauneus. Näitä asioita sivistyskansa puolustaa kaikkien tuhovoimien, itsekkyyden ja vallanhimon keskellä.

**

27. syyskuuta 1908 Helsingin Kruununhaassa, Maneesikatu 2 A:n kellaritiloissa, kahdeksan 13-17-vuotiasta koulupoikaa solmivat elinikäisen liiton perustamalla Kronohagens Idrottsförbund -nimeä kantavan yhdistyksen. KIF, jonka nykyään tunnemme tuttavallisemmin nimellä Kiffen, oli syntynyt. (Wikipedia)

Ote jalkapallojoukkue Kiffenin juhlapuheestani osa 27.09.2008. (Pelasin Kiffenissä pari vuotta.)

Arvoisat juhlavieraat, kunnioitetut leidit ja Mustat Hurmurit!

Yhteisöllisyys

Jalkapallojoukkue, kuten muutkin ihmisryhmät, toimivat sosiaalipsykologisten lainalaisuuksien mukaisesti. Jokaisella yksilöllä on paikkansa ryhmässä. Muodollinen valta lankeaa valmentajalle. Pelaajien joukossa valta jakaantuu yksilöiden ja alaryhmien välille. Kunkin yksilön asema ryhmässä muodostuu ryhmäroolin ja omien ominaisuuksien yhdysvaikutuksesta. Jalkapallojoukkueessa on johtajia, seurailijoita, myötäilijöitä, omasta tahdostaan vetäytyviä syrjässä olijoita sekä joskus myös torjuttuja, ryhmän syrjimiä yksilöitä. Joukkueen kapteenin tulee olla kypsä johtohahmo, jota kaverit kunnioittavat.

Seurat ovat parhaimmillaan yhteisöjä, joissa kaveria ei jätetä, elämän vaikeuksissa kamppailevaa kaveria autetaan pyyteettömästi. Suomalaisissa miesjoukkueissa vierastetaan tunteilua, jalkapalloiluunkin kuuluu pohjimmiltaan eräänlainen machoilu. Me ollaan kovia jätkiä, hei! Mamikset voivat ryhtyä vaikkapa kirjoittamaan runoja tai harrastamaan kaunoluistelua.

Uhoilu on vain pintaa. Kun Kiffenin yliyliyli-ikämiesmatsiin, plus kuusikymmentävuotiaiden peliin bollikselle linkutti kaksikko Seppo ja Keijo, pojat kertoivat että pelit eivät nyt käy, lonkat ovat sököinä ja kylkiluut poikki. Pojat eivät valittaneet. He kertoivat tulevansa Laakson sairaalasta, pelikaveria katsomasta.Tätä on seurahenki ja miesten kaveruus parhaimmillaan. Kaveria ei jätetä, ei hyvinä eikä huonoina päivinä.

Jalkapalloilijan lahjakkuuttakin tärkeämpää on viisaus, se että ymmärtäisimme kaiken suhteellisuuden: Elämä on lyhyt. Pian me kaikki palloilemme yläilmojen kentillä, jonne monet pelikaverimme ovat jo siirtyneet. Tämä ei ole turhan suremisen saati itsesäälin aihe. Se antaa perspektiivin olennaiseen. Nauttikaamme elämästä, juhlikaamme kun on juhlien aika! Mutta tärkeintä on sittenkin arki: Kaveria ei koskaan jätetä lopulliseen paitsioon. Tärkeintä ei ole minä, vaan me, meidän jengi.  

Kiffenin juhlapäivänä voimme katsoa kunnioittavasti ikipelaaja Nipa Mikanderia, jossa henkilöityy käsite ”jalkapallon rakastaja”. Kuka väittää, että Nipan yhä jatkuva jalkapalloilijan elämä on ollut vähemmän arvokasta, kun niiden suomalaisten ammattipelaajien, jotka ovat eläneet kolmanneksen Nipan elämästä! Kuinka paljon Nipa onkaan antanut kavereilleen yksinkertaisesti olemalla Nipa; jalkapallohullu hyvässä mielessä, Jumalan ja vaimonsa armosta.

Kiffenin Mustilla Hurmureilla on takanaan hieno menneisyys. Tulevaisuus riippuu siitä, minkä seura asettaa tavoitteekseen. On sarjataso mikä tahansa, kavereita ja rakkautta palloon ei mikään voi korvata.