Seuraava teksti on kirjoitettu seminaaripuheeenvuoroksi 23 vuotta sitten, vuonna 1997.
Tämän päivän lapset ovat stressin uhreja. Vanhemmat siirtävät osan ahdistuksestaan lapsiin vaatimalla heiltä yhä aikaisemmin yhä enemmän. Usein lasta pidetään jonkinlaisena miniaikuisena, jota hän ei kuitenkaan missään tapauksessa ole. Vanhemmat saattavat projisioida omia pettymyksiään työelämässä ja elämässä yleensä, vaatia lapsia toteuttamaan vanhempien unelmat, pätemään, kilpailemaan, aikuistumaan mahdollisimman nopeasti.
Myös koulut heijastavat vääristynyttä arvomaailmaa: Lasten tulisi kasvaa mahdollisimman nopeasti. Tämä siksi, että koulut ovat tulleet yhä tulosorientuneimmiksi. Amerikassa lapsia arvioidaan, testataan ja verrataan muihin ja tällä perusteella koulut asetetaan paremmuusjärjestykseen. On merkkejä, että sama systeemi on tulossa meillekin. Vaikka sitä perustellaan lasten parhaalla ja sillä, että opettajat ja vanhemmat ovat oikeutettuja tietämään mikä lasten taso on suhteessa muihin, on pelättävissä, että mittauksia käytetään pinnallisesti siten, että koulut ja opettajat jaetaan tasoluokkiin; mahdollisesti parhaiten menestyviä tuetaan rahalla ja heikoimpia (köyhiä) rangaistaan vähentämällä resursseja. On vaara, että pedagogiset periaatteet, kuten luovuuden ja persoonallisen kasvun aito tukeminen tukahtuvat pinnallisten tehovaatimusten ja näennäisen tuottavuuden alle.
Amerikkalaiset maailmankuulut kasvatuspsykologit, luovuuden ja ajattelun tutkijat, HOWARD GARDNER ja ROBERT STERNBERG ovat vastustaneet voimakkaasti koulujen testimaniaa ja -bisnestä. Pääasiaksi on muodostunut se, miten hyvin oppilaat menestyvät testeissä, eikä se, mitä he ovat varsinaisesti oppineet. Aikuisten maailmassa, lähinnä talouden esimerkkien mukaisesti, lapsen arvo on kytketty yhä enemmän hänen potentiaaliseen arvoonsa tulevana kansantalouden kasvattajana.
Oppilaita uhkaillaan sillä, että koulumenestys on ehto tulevaisuudessa menestymiselle, sille, pääseekö vauraaseen eliittiin, joita esim. tietotekniikan parhaat ammattilaiset kiistatta ovat, vai onko edessä vajoaminen rupusakkiin, työttömiksi eläteiksi, joilla ei ole edessään mitään arvokasta tai kiinnostavaa.
ON PELÄTÄVISSÄ, että jos nykyajan hyvällä alulla oleva suomalaisen yhteiskunnan amerikkaistuminen jatkuu yhä useampi lapsi joutuu tuntemaan ahdistusta siitä, että vanhempien, tovereiden ja opettajien taholta saatu hyväksyminen ja rakkaus on sidottu siihen, miten hyvin lapsi suoriutuu astetuista tehtävistä ja miten hyvä hän on suhteessa muihin.
ON ODOTETTAVISSA, että lasten psykiatriset ongelmat tulevat yhä lisääntymään, osaksi kotien raskaiden ongelmien vuoksi ja osittain yhteiskunnan ja koulun lapsiin kohdistamien paineiden vuoksi.
MITÄ JÄRKEÄ on hokea ihmisille, varsinkaan lapsille, että heidän elämänsä tulee olemaan turvatonta, heidän tulee vaihtaaa usein työpaikkaa, uudistua kelvatakseen ja täyttääkseen vaatimukset? Ei näitä vaatimuksia ole Jumala säätänyt, vaan niitä hellivät ne, joiden oma elämä on kapeutunut narsisitiseen kilpailemiseen muita vastaan. Lapset tarvitsevat aikuisen turvaa ja rakkautta.
On ihmisiä, joiden oman elämän jatkumisen edellytys on muiden kukistaminen, se, että saa valtaa, mainetta ja taloudellista voittoa. Ei näillä visionääreillä ole edellytyksiä pohtia sitäm mikä elämässä, ja varsinkin lapsuudssa on arvokasta ja miten HYVÄÄ ELÄMÄÄ edistetään. Jos tulevaisuudessa lapsille osoitetaan, että heidän ihmisarvonsa on tuottavuudessa ja tehokkuudessa, tämä merkitsee väistämättä sitä, että moraaliset ja sosiaaliset näkökohdat jäävät syrjään. Kun koulujärjestelmän kaikille tasoille lisätään paineita ja vaatimuksia, opettajiin kohdistuvat paineet lopultakin kasataan opiskelijoiden ja oppilaiden päälle.
YLIOPISTOJEN ja niiden laitosten välisessä kilpailussa ovat nykyään miltei kaikki säännöt sallittuja. Tärkeintä on usein se, miltä asiat näyttävät, ei se miten ne todellisuudessa ovat. Tieteestä on tullut pitkälle media- ja julkisuusuuspeliä, jossa pelin säännöt hallitsevat ja hyvä veli -verkostoja omaavat jyräävät jalkoihinsa niitä, jotka eivät suostu myymään sieluaan.
Kun koulujen tehokkuuslistoja julkaistaan lehdissä – pinnallisin perustein- on selvää keneen kohdistuvat paineet ja uhkat, kun tasoa pitää parantaa: oppilaisiin. En tietenkään ole niin typerä, että väittäisin koulun tehokkuuden olevan yhdentekevä asia. Väitän vain, että koulun tehokkuutta ei tavoiteta niillä pinnallisilla kriteereillä, joita nyt käytetään.
PAHIN EREHDYS on se, että kuvitellaan, että lapsia tehokouluttamalla heistä saadaan aikuisena valioyksilöitä, niitä, joiden varaan Suomen hyvinvointi ja kilpailukyky rakentuu. Paljon todennäköisempää on kuitenkin se, että näin saadaan kyynisiä, ahdistuneita aikuisia, kuuliaisia suorittajia, jotka ovat tottuneet lapsesta pitäen miellyttämään jokaista: vanhempiaan, opettajiaan, sitten puolisoaan, työnantajiaan. Harvasta suorittajasta kasvaa luovia, opiskelua ja työntekoa rakastavia autonomisia yksilöitä, jotka opiskelevat tehokkaasti siksi, että ovat sisäistäneet opiskelun merkityksen ja rakastavat vaikkapa tietotekniikkaa, huilunsoittoa tai kirjoittamista.
Monet lapset vetäytyvät kilpailusta heittäytymällä ”keskinkertaiseksi,” mikä on hyvä tapa suojata psyykeä jatkuvilta paineilta. Jotkut reagoivat stressiin ryhtymällä kapinallisiksi, jopa rikollisiksi.
OLISI YMMÄRRETTÄVÄ että ihmiseksi kasvaminen ja kasvattaminen tapahtuu aivan eri tavoilla kuin teollisuustuotteen jalostaminen. Olisi syytä kuunnella opettajia, psykiatreja ja psykologeja ainakin yhtä paljon kuin kauppatieteilijöitä tai insinöörejä. Tämä toive ei osoita vähääkään kenenkään vähättelyä, vaan realismia.
*Jälkihuomautus 17.10. 2020: Nyt lapset ovat koulupuheissa ”tulevaisuusosaajia.” Katso ekaluokkalaista! Mitä näet?
Kari Uusikylä 