Isyys on upea etuoikeus

Mies! Jos olet isä, pappa, iskä, tai isukki, ainakin kerran vuodessa kannattaa miettiä mitä se tarkoittaa ja vaatii. Olet etuoikeutettu, saat tuntea pienen taaperon lämmön sylissäsi, avoimen katseen, hymyn; saat seurata hänen kasvuaan nuoreksi naiseksi tai mieheksi.

Sinulla on vastuu siitä millaiseksi suhde lapsiisi muodostuu. Sinä edustat eri sukupolvea, sinä olet tuki ja turva, sinä näytät, että lapset ovat sinulle ilon aihe. Sinä näytät, että rakastat lapsiasi – eikö niin? Ole pojillesi miehen malli, turvallinen, neuvova ja kuunteleva. Opeta heidät puolustamaan heikkoja ja turvattomia. Ole tyttärillesi isä, johon voi luottaa, jolle voi kertoa murheensa, jolta saa lohdutusta ja apua.

Tee kaikkesi, että kotinne olisi vakaa ja turvallinen. Anna lapsen tuntea, että hän on sinulle tärkeä. Anna hänen ilmaista tunteensa, mutta opeta, että kielteisetkään tunteet eivät oikeuta muiden loukkaamista tai vihan suuntaamista heikompiin. Anna malli yhteistyökyvystä ja kärsivällisyydestä, opeta että on erilaisia ihmisiä ja tunnusta virheesi.

Jos haluat että lapsestasi tulee itseensä luottava, kiitä ja kehu häntä riittävän usein, ei vain hyvistä koulunumeroista, vaan myös hyvästä käytöksestä. Älä osoita pettymystäsi lapsen epäonnistuessa, äläkä vertaile lasta sisaruksiin tai muihin lapsiin.

Opeta lapsi omatoimiseksi ja vaadi lapselta iän karttuessa yhä enemmän vastuullisuutta. Hänen tulee huolehtia tavaroistaan, koulutehtävistään ja velvollisuuksistaan. Vaativuus ja rajojen asettaminen voi tapahtua hyvässä hengessä, se ei ole sama asia kuin mielivaltainen, satunnainen määräysten jakeleminen.

Keskustele oikeasta ja väärästä esimerkkien avulla. Kerro mitä itse ajattelet asioista, auta lasta löytämään moraalitajunsa. Ihmisen arvo mitataan sillä mitä hän antaa muille, ei sillä, mitä hän itselleen rohmuaa. Opeta lapsille, että jokaisella ihmisellä on sama ihmisarvo olivatpa heidän lahjansa, älynsä tai perhetaustansa millaiset tahansa.

Lue huolellisesti seuraavat rivit. Mitä ajatuksia ne sinussa herättävät?

”Minä menestyin koulussa kaikessa. Mielestäni yhdeksikkö oli sopivin numero ja varsinkin yläasteella vältin saamasta puhtaita kymppejä. Arvosana yhdeksän riitti saamaan vanhemmilta ja opettajilta janoamaani hyväksyntää.

Murrosiässä rinnassani oleva kuristava tunne elämän tarkoituksettomuudesta kiristi päivä päivältä hitaasti mutta varmasti rusentavaa otettaan. Minulle puhkesi kolmetoistavuotiaana Se Riivattu Tauti.

Tein mitä tahansa, että saisin edes pienen hetken kokea sen mystisen lohdutuksen, hyvän olon tunteen, ikään kuin paluun äidin kohtuun, jonka ruoka minulle toi. Ruoka vatsassani kuuli minun tuskaani, se täytti hetkeksi sisäisen tyhjyyteni olemassaolonsa suloisella täyteydellä. Ruoka hyväili päätäni lohduttavasti, makea possumunkki kertoi hyväksyvänsä minut sellaisena kuin olen. Ruoka oli olemassa minua varten. Se oli uskollinen ystävä, joka ei minua hylkäisi”.

Huomasitko ytimen? Nuori tarvitsee hyväksymistä, tunnetta että hänestä välitetään. Isä, mies, sinulla on avaimet käsissäsi. Juuri sinä voit antaa turvallisuutta lapsellesi

Kaikki lapset eivät ole vaivattomia, on myös kapinallisia ja niskuroivia nuoria. Älä luule, että he ovat itsenäisiä. Nuoruuden kapinallaan he testaavat sitä, välitätkö heistä aidosti vai hylkäätkö onnettoman. Älä koskaan hylkää lastasi!

Kun lepäät ajan tullen hoitokodissa, toivot, että lapsesi tulevat katsomaan sinua ennen iltavelliä. Usein he tulevatkin, jos olet heitä rakastanut. Heille on tärkeää, että faari voi hyvin. Ja mikä parasta: heillä voi joskus olla mukanaan pieniä ihania taaperoita, heitä, joiden kautta sinunkin elämäsi jatkuu sukupolvien ketjussa.

Voit nukahtaa rauhassa, kiitollisena siitä, että olet saanut olla isä.

 

 

 

Perhehelvettien korttitalot

Hyvää lauantaiaamua! Toivottavasti kodissasi on rauhallista ja nautit edessä olevasta viikonlopusta. Valitettavasti monilla perheillä on edessään selviytymiskamppailu, painajainen.

Toimittaja Pirkko Lehtimäki kirjoitti joskus Pohjalaiseen jutun ”kulissien kannattelijoista,” jotka pitävät yllä valheellista kuvaa onnellisesta perhe-elämästä. Hän totesi, että noin 200 000 suomalaista kärsii perheväkivallasta.

Osa jaksaa pitää kulisseja yllä vuosikausia, mutta kun korttitalo hajoaa, seuraukset voivat olla tuhoisat. Ennen romahdusta varoitusmerkkejä ovat perheenjäsenten psykofyysiset vaivat, erilaiset kivut, ahdistus ja masennus, joita yritetään pitää kurissa lääkkein. Kipu- ja masennuslääkkeitä syö päivittäin 150 000 suomalaista. Kuinka suuri osa heistä on perheväkivallan uhreja?

Keskittymiskyvytön lapsi tai nuori miettii koulussa mitä kotona tänään saattaa tapahtua. Jos vanhemmat käyttävät liikaa alkoholia, koti on pian perhehelvetti.  Näitä helvettejä on kaikissa sosiaaliryhmissä,  ammateissa ja ikäluokissa.

Voi olla, että eniten koulutetuilla on käytössään monipuolisin varasto väkivallan muotoja. Ei tarvitse välttämättä lyödä, kun löytää sanat, joilla voi iskeä puolisoa tai lapsia näiden arimpiin paikkoihin. Törkimys voi  nimitellä puolisoaan vaikkapa vastenmieliseksi lehmäksi tai siaksi, uhkailla ja pelotella.

Kaikkein raainta ja vastenmielisintä on lapsiin kohdistettu pilkka ja halveksinta. Kun mies kutsuu aikuisuuden kynnyksellä olevaa tyttöä läskiksi idiootiksi, jota yksikään mies ei tule koskaan huolimaan, tai herkkää poikaa homopaskiaiseksi, on ainoa järkevä teko kaataa kulissit kerralla ja hakeutua erilleen.

Kuten Lehtimäki kirjoitti ”Väkivaltaan syyllistyvä osaa usein pirullisen tarkasti ja tehokkaasti vyöryttää käytöksensä syyn uhrinsa päälle. Yleistä on sekin, että väkivaltainen kiusaaja voi olla kodin ulkopuolella erityisen suosittu.”

Typerintä mitä ulkopuoliset voivat tehdä, on  kehottaa kiusattuja ja uhkailtuja ryhdistäytymään ja jopa jakaa sympatiaansa kiusaaja-raukalle. Ei perhehirmu tarvitse ymmärrystä, jotta voisi taas jatkaa tekosiaan. Hän tarvitsee hoitoa, joka saattaa hänet ehkä näkemään itsensä ja tekonsa oikeassa valossa.

Mitä tehdä, jos seinän takaa kuuluu jatkuvasti karjuntaa? Ei kannata sotkeutua toisten perheriitoihin, vaan ilmoittaa asiasta viranomaisille. Muuten saattaa nimittäin käydä niin, että viaton auttaja, jolla ei ole mitään osuutta avioparin ongelmiin, saa kimppuunsa ison korston, sen kavereiden kehuman mukavan miehen,  joka juuri huusi tappavansa vaimonsa ja lapsensa.

Perheväkivallan seuraukset kulkevat lasten mukana vuosikaudet painajaisina ja ahdistuksena. Perhehelvetistä on paettava ajoissa. Tarvitaan lisää turvakoteja naisten ja lasten pelastamiseksi. Miehiä ei pidä kuitenkaan tuomita aina syyllisiksi pelkän sukupuolensa vuoksi – mies voi olla perheväkivallan uhri siinä missä nainenkin.

 

 

 

 

 

 

Älykäs lapsi ei ole pikkuaikuinen

Televisiossa esitettiin brittidokumentti erittäin älykkäistä lapsista.  Lapsissa konkretisoitui yksiselitteisesti se, mitä lahjakkuustutkimus on osoittanut: Huippuälykkyys on sekä siunaus että kirous.

Älyköt puhuivat kuin pikkuaikuiset, heidän sanavarastonsa oli laaja ja tietomääränsä mykistävä. Useimmat lapset olivat kuitenkin onnettomia, jotkut hyvin onnettomia. Elämä ei ole helppoa, jos on aikuisen älykkyys, mutta lapsen keho ja mieli. Moni aikuinen luulee, että pikku älykkö on kuin pienikokoinen aikuinen. Lapsi on kuitenkin aina lapsi. Poikkeavan yksilön tärkeimpiä taitoja on se, että oppii elämään tavallisten ihmisten parissa. Älykön tulee oppia sietämään meitä, joilla leikkaa hitaammin, jotta hän jaksaisi elää jotakuinkin onnellisena.

Dokumentissa monen lapsen vanhemmat olivat kuin pelkistettyjä varoitusmerkkejä: Älä toimi näin! Kävelyllä ja automatkallakin lasta valmennettiin kaiken aikaa. Joku oli ottanut lapsensa pois koulusta ja muuttanut perheineen kauas muista ihmisistä. Näin lasta ei kiusattaisi ja hän voisi keskittyä vain itsensä kehittämiseen.

Yksi lapsi vaihtoi jatkuvasti koulunsa ”parempaan,” koko perhe muutti lapsen mukana – myös älykön ”tavalliset” sisarukset, joiden mielipidettä ei tietenkään kysytty. Kun kuusivuotiasta oltiin lähettämässä sisäoppilaitokseen eroon perheestään, oli jotain pahasti vialla.

Vanhempien kunnianhimo oli mahdollisia tunnontuskia suurempi. Ansioitunut lahjakkuustutkija neuvoi vanhempia ystävällisesti, mutta selväsanaisesti: Lapsenne tarvitsee myös muiden lasten seuraa! Lapselta ei saa vaatia täydellisyyttä! Lapsella on lupa epäonnistua! Lasta tulee rakastaa omana arvokkaana itsenään eikä vain täydellisenä suorittajana! Kannattaa muistaa, että ”ihmelapsistakin” kasvaa usein melko tavallisia aikuisia. Moni aikuinen lahjakkuus on menestynyt koulussa huonosti.

Jokainen luova nerokin  epäonnistuu joskus. Suoritus- ja menestyspakko tappaa tehokkaasti luovan rohkeuden idut. Meilläkin monet vanhemmat vaativat jo alimpien luokkien opettajia terästämään otettaan: lapsilta on vaadittava enemmän, on opittava kilpailemaan ja voittamaan. Kun isä on omasta mielestään fiksu, lapsen pitää olla isänsä arvoinen. Paineiden keskellä moni lapsi ja nuori masentuu ja pelkää, ettei pärjää.

Toivon olevani väärässä, mutta ennustan, että koulumaailmaankin on tulossa huippuyliopistovouhotuksen kaltaisia pyrkimyksiä. Huippuvanhemmat haluavat perustaa huippulapsilleen omat yksityiset huippupäiväkotinsa ja huippukoulunsa. Maailman parhaita tuloksia saavuttanut kaikille yhteinen peruskoulumme ei kelpaa.

Seurataanko meillä tulevaisuudessa terveydenhoitoalan mallia: köyhät jäisivät kurjistuviin päiväkoteihin ja peruskouluihin, varakkaat maksaisivat osittain omat hyvin resursoidut koulunsa, valtion tukemina tietenkin. Tätäkö haluamme? Ei se ainakaan Suomen kansan lahjakkuutta lisäisi, onnellisuudesta puhumattakaan. Onnettomimpia voisivat olla ”huippulapset”. Aina löytyy joku vielä parempi, älykkäämpi, erityslahjakkaampi. Huippu karkaa, elämästä tulee suoritus.

On kuitenkin tärkeää, että hyvin älykkäiden oppilaiden ei tarvitse kärsiä älystään kotona, kaveripiirissä tai koulussa. Nopeasti oppivat älyköt tarvitsevat kykyihinsä sopivaa opetuksen rikastamista ja nopeuttamista. Alakoulussa se ei vaadi erityisluokkia. Osa-aikainen opiskelu  vaikkapa ”tutkijaryhmässä” sekä omatahtinen opiskelu sopivine tehtävineen auttavat.

Pakkotahtinen marssi hitaiden tahdissa tappaa opiskelumotivaation ja voi aiheuttaa ikäviä seurauksia, kun älykkö alkaa purkaa tylsyyden tuskaa opettajaan, oppilastovereihin tai itseensä: ahdistuu, masentuu tai alkaa leikkiä lahjatonta. Huippuälykäs lapsi on kuitenkin lapsi, hänellä on oikeus olla lapsellinen; se on terveyden merkki. Älykköoppilaskin tarvitsee aivan tavallisten luokkakavereiden seuraa, ettei leimaudu kummajaiseksi, pelkäksi älykkyysosamääräksi.

Älykköjä ei pidä kadehtia, kaikkia lapsia pitää auttaa löytämään parhaat lahjansa. Monilla erityisalojen huippulahjakkuuksilla on keskinkertainen älykkyysosamäärä. He ovat löytäneet oman alansa, ja nauttivat sen vuoksi elämästään. Jos lapsi kelpaa itselle ja kasvattajille vain täydellisenä, virheettömänä suorittajana, elämä on raskasta. Kukaan ei ole täydellinen, kenenkään ei tarvitse olla täydellinen. Jokainen lapsi tarvitsee lähelleen aikuisen, joka välittää ja osoittaa sen kuuntelemalla ja antamalla turvallisuutta ja elämäniloa.

,

 

 

 

 

 

 

 

Äitienpäivänä

Minulla oli ihana äiti, Sylvia. Saan kiittää hänen rakkauttaan ja viisauttaan siitä, että jaksoin käydä koulua ja voin lähteä opiskelemaan Helsinkiin. Äiti rakasti ja auttoi, mutta ei vaatinut eikä sitonut, kun lähtöni oli lopullinen. Sisareni ja veljeni jäivät vielä kotiin.

Kävin äidin luona Vaasassa vuosikymmeniä; äiti katsoi erotessamme parvekkeelta kunnes häivyin puiston puiden kätköön.  Sitten tuli vuosi, jolloin äiti enää jaksanut nousta parvekkeen kynnyksen yli ja hän muutti vanhainakotiin.

Katselen vanhoja valokuvia. Koulun ensimmäiselle luokalla pikku Sylvialla on kaulassa kauniit valkoiset helmet. Hän sai ne tädiltään, kun jäi täysin orvoksi seitsemän ikäisenä. Äidillä on suuret, surulliset silmät.

Katson kuvia nuoresta naisesta mottimetsässä. Kuviin ilmestyy komea nuori mies, asepuvussa. Hän on isäni, on sota. Synnyin keväällä 1945.

Vuosikymmenet kuluivat kuin uni.  Vanhainkodin sängystä katsoi ihana äitini, Sylvia. Kysyin haluaako äiti ensin kahville vai tupakalle. Tiesin vastauksen: tupakalle. Olin kauan sitten lopettanut terveysvalistuksen. Ymmärsin, että savuke oli äidille tarpeen. Oli selviö, että pian keskustelimme kahvikupin ääressä jalkapallosta ja VPS:n tilanteesta.

Lämmin side välillämme säilyi eheänä ja lujana. Kiitos siitä kuuluu  viisaalle äidilleni, Sylvialle.  Äiti rakasti, ruokki ja tuki lapsiaan kaikissa elämän vaiheissa kuin lintuemo. Tarpeen tullen hän osasi kuitenkin muuttua pesäänsä suojelevaksi tiikeriksi.

Äidissäni henkilöityi kasvatuksen kaksi tärkeintä periaatetta: rakasta  ja hoivaa lapsiasi, mutta anna heidän lentää vapaasti omaan elämäänsä, kun aika on. Lähtö voi olla perheelle vaikea, mutta se on välttämätön.  Murrosikäisen veljeni kirje kertoo eromme kipeydestä.

”Kello on jo 22.30, mutta en malta olla kirjoittamatta. Katriina ja äiti jo nukkuvat. Yksi asia, josta haluaisin sinulle kertoa Vaasan kesästä tulkoon nyt esille. Se saa mun sisukset jollain lailla vapisemaan. Muistatko miltä tuntui ajaa yhdessä polkupyörällä oikopolkua pitkin VPS:n kentälle? Tuon tien kaikki mutkat muistat varmasti niin kuin minäkin. Nykyään kun ajan sitä yksin ja koivut oikein tuoksuvat sieraimiin herää minussa jonkinlaista kaipausta. Tuo on ehkä jollain lailla liian ’kynänvaraisesti’ selitetty, eikä siitä saa kuvaa, jonka haluaisin kirjeeseen saada. Niin sydämellisiä terveisiä, että kynä kädessäni on sulamaisillaan. Paljon, paljon rakkautta.  Jukka.”

Äidin antama lämpö, rakkaus ja turva kulkevat mukanamme jokaisena päivänä elämän loppuun saakka. Kiitos, rakas äiti Sylvia siellä korkeuksissa!  Kiitos kaikki äidit, te hellät emot,  ja myös te, lastenne hyvinvoinnin ja leivän  puolesta taistelevat naarastiikerit!

Suomen sivistyksen mitta on se, miten huolehdimme äideistämme silloin, kun lopullinen ero on lähellä. On meidän aikamme hoivata ja helliä emoamme,  silittää kättä, joka meitä lapsena turvasi.