Aaltonen, Aitola, Borotinsikij, Elo, Ericsson, von Essen, Hartikka, Heinmaa, Irjala, Jääskeläinen, Kauppala, Leinonen, Mankonen, Manner. Molander, Mäkelä….
Siinä alkupää lyseon Pro-Patria taulusta, jossa on lueteltu ne Vaasan lyseon pojat, jotka antoivat henkensä isänmaansa puolesta vuosina 1939-1944…
Pro Patria-taulu paljastettiin lyseon juhlasalissa tammikuussa vuonna 1957. Joka-aamuisessa aamuhartaudessa tuijotin tuota taulua. En ymmärtänyt, miten lyhyt aika oli kulunut siitä, kun nuo taulun yli sata poikaa ja miestä olivat antaneet henkensä sodassa. Monet joutuivat lähtemään kesken koulun ensin lyhyeen koulutukseen ja sitten rintamalle.
Näin kirjoitti 19-vuotias isäni Kannakselta itsenäisyyspäivän aikoihin vuonna 1942: ”Vuorokausi vuorokauden perään kuluu täällä etulinjassa, jälleen on päivä muuttumassa yöksi. Olin vartiossa iltapäivällä, juuri kun hämärä laskeutui. Ohut pilvikerros on vetäytynyt taivaalle. On hiljaista, kuuluu selvästi lumen putoilu ja oksien rasahtelu. Mieli unohtaa väkisinkin väijyvän todellisuuden ja palaa kauas kotiin, rakkaiden luo.
Ajatus havahtuu kylmään todellisuuteen. Tuntuu kuin avaruus repeäisi ja syöksyisi alas. Ilmassa suhisee ja korvien ohi sihahtelee pirulliset sirpaleet. Edessä ja takana räiskähtää; kiven järkäleet lentävät kumisten. Mustia ammottavia aukkoja ilmestyy lumeen etumaastossa. Mitä nyt? Yhtäkkiä on ulvonta lakannut, kuuluu vain omien kiväärien ja konekiväärien katkeamaton laulu. Miehiä juoksee kyyrysillään, mitään puhumatta juoksuhautaan. Pian on mies miehen vieressä, leimahtelee, kuuluu huumaava pauke. Siitä huolimatta kuulen sydämeni kiivaan läpätyksen. Olen varmaan kalpea, ohitseni kannetaan vielä kalpeampaa naapuripesäkkeen vartiomiestä. Joku sanoo hiljaa: suoraan sydämeen.”
*
Kun ajattelen sotaveteraanejamme, mielen täyttää hellä liikutus ja kunnioitus. Isänmaan puolesta taistelivat rinta rinnan punainen ja valkoinen, porvari, duunari ja talonpoika. Suomi oli jokaiselle kallis kotimaa, isänmaa.
Sotaveteraanit ovat rauhan miehiä, koska he tuntevat sodan mielettömyyden. Ihmisen pitää oppia olemaan ihmisen veli ja sisar, vain raakalainen haluaa tuhota lajitoverinsa, vain mieleltään pahasti häiriintynyt tuhoaa elämää tunnontuskia tuntematta – ja vielä jumaliensa nimiin vannoen.
Pohjalainen mies on itsepäinen ja omapäinen, pahimmillaan joustamaton ja itseään naurettavasti korostava pikkusielu. Parhaimmillaan pohjalainen on työteliäs, viisas nainen tai rauhallinen mies, jonka teot puhuvat puolestaan eikä turhia sanoja tarvita. Omaa itsetuntoa ei tarvitse pönkittää halveksimalla ketään.
Aikuiseksi kasvanut pohjalainen osaa nöyrtyä Luojansa ja elämän suuruuden ja pyhyyden edessä. Hän ei kuitenkaan nöyristele eikä alistu mielistelemään ketään oman etunsa vuoksi. Hän uskaltaa ja haluaa pitää avuttoman ja heikon puolta silloinkin, kun vastassa on iso, röyhkeä ja ahne. Niin sotaveteraanitkin tekivät.
Itsenäisyystaistelu jatkuu. Onko Suomi meille yhä korvaamattoman rakas, vai myymmekö sen tunteilematta eniten tarjoaville pikavoittojen toivossa?
Kari Uusikylä 