Kuten arkkiatri Risto Pelkonen totesi: Kun on vanha, näkee kauas taaksepäin, ikään kuin seisoisi vuorella. Synnyin 17 päivää ennen Hitlerin kuolemaa; itsenäinen Suomi ei ollut edes 30-vuotias. Miehet olivat olleet sodassa, tuhannet aseveljet lepäsivät suorissa riveissä hautausmailla. Minkä ja keiden puolesta he taistelivat?
Sodan jälkeen, 50-luvulla, pojasta ajettiin paha pois remmillä. Koulussa saimme kuulla olevamme tyhmiä kuin pussmannit ja hottentotit. Isät ja opettajat olivat sotainvalideja, vaikka näennäisesti terveitä.
Vanhemmat raatoivat turvatakseen lapsilleen paremman elämän. Elintaso nousi nopeasti 60-luvulla, Kuplafolkkariin tai Mosseen tungettiin koko perhe.
Peruskoulu syntyi 70-luvulla. Aikaisemmin köyhyytensä vuoksi opintieltä teljetyt lapset saivat osoittaa kykynsä yhteisessä koulussa ja nähtiin ihme: Hehän olivat yhtä älykkäitä ja oppimiskykyisiä kuin muutkin. Suvun ensimäinen ylioppilas oli monille ihme: Meidän poika tai tyttö on ylioppilas!
Seurasi vaurastumisen ja hyvinvoinnin aika, kunnes 90-luvun pankkikriisi loi aivan uudenlaisen Suomen. Velalliset ja yrittäjät joutuivat puille paljaille, kun pankkeja yritettiin pelastaa. Tosi on!
Alkoi arvomuutos yhteisvastuusta ja yhteisestä hyvästä kohti ”minulla on oikeus” -maailmaa. ”Ihminen jaksaa mitä haluaa,” saarnasi Sarasvuo ja bisnesväki maksoi ilosanomasta mitä pyydettiin. ”Kärsimys on oma valintasi” oli oman elämänsä sankarien röyhkeyden huippu.
Julkinen sektori alkoi laman jälkeen rapautua. Vanhuspalvelut ja terveyspalvelut ovat nyt osa kansainvälistä bisnestä. Vahaiskasvatus ja lastensuojelukin ovat sijoituskohteita. Yksityisissä päiväkodeissa koulutetaan tulevia osaajia, tiedemiehiä, huippu-urheilijoita ja ties mitä kärkiyksilöitä sponsoreiden ja sijoittajien tuella. Jokaiselle hyvälle päiväkodille riittäisi kuitenkin brändiksi ”Meillä on aina syli avoinna lapselle.”
Nykyopiskelijat kertovat meille vanhoille, miten turvattua ja helppoa elämä oli aikoinaan, kun opintolainat maksoi inflaatio ja kaikille oli töitä. Nyt kaikki on niin paljon kuormittavampaa, 600 euron opintorahat eivät riitä elintason ylläpitämiseen ja laina pelottaa; se pikku laina, jonka valtio takaa, ja josta saa reilusti rahaa takaisin, jos jaksaa opiskella aikataulussa.
Kouluissa on resurssipula. Ei tilanne ole vahinko, vaan suunnitelmallisen koulutuspolitiikan tulos. Mihin pyritään? Suuri osa kouluista on vielä onneksi sellaisia, joissa opettaja on opettaja eikä koutsi tai tiimivastaava, joissa oppilaat tuntevat toisensa nimeltä, ja joissa opetusmuodot ja työtavat ovat pedagosesti suunniteltuja, joissa opetetaan, opiskellaan ja opitaan yhdessä ja yhteisvastuullisesti.
Lensin kaukaa kotiin 6.joulukuuta, itsenäisyyspäivän illaksi. Olin pari viikkoa katsellut köyhyyttä ja aineellista puutetta, ihmisten ahkeruutta, raatamista aamusta yöhön, usein pienet lapset mukanaan.
Avasin television. Mikä pukuloisto, mikä prameus, mikä rahan, aseman tai julkisuuden tuoman itsevarmuuden aateloima joukko! Suomi on juhlansa ansainnut, eliitilläkin on oikeus juhliinsa, varsinkin kun koristeeksi hyväksytään sotaveteraanien lisäksi muutama tavallinen Gunnar Yliharju.
Suomi on yhä melkein liian upea maa ollakseen olemassa. Mutta kuinka kauan? Se riippuu kansalaisten sivistyksestä, ahkeruudesta ja moraalista. Pian Suomi aiotaan pysäyttää muutaman kympin palkkakiistan vuoksi. Eivät köyhimmät veljemme ja sisaremme valita. Me etuoikeutetut valitamme omissa bunkkereissamme.
Pahinta on, kun aiheutamme lapsille ahdistusta ja kelpaamatomuuden tunteita vaatimalla suorituksia ja menestystä. Liian monet meistä ovat itsekkäitä pintaliitäjiä, joille narsistinen erottuminen muista on tärkeintä. Sitten on puoli miljoonaa suomalaista, joita emme halua edes nähdä, kun heillä ei ole mitään annettavaa kansan kilpailukyvylle. He ovat taakka, vaivaisina, vanhoina, köyhinä. Siellä, mistä lensin kotiin, vanhukset olivat perheiden kunniajäseniä.
Poliitikot puhuivat viime viikon ns. hallituskriisin jälkeen luottamuksen tärkeydestä, luottamuspääomasta ja siitä miten me kaikki taas olemme kavereita. Keneen voi luottaa? Olen taltioinut 2000-luvun poliittisia lupauksia, jotka on rikottu.
Itsenäisen Suomen suurimmat uhat tulevat maan sisältä: kilpailuhulluus, kapea-alainen itsekkyys, omahyväisyys ja sosiaalisen omatunnon rapautuminen, suhteellisuudentajun häviäminen. Lapsellinen höttöunelmointi on korvannut mediassa realismin. Jos lasten turvallisuuden tunne tuhoutuu kodin vaikeuksien keskellä tai kilpailukoulussa, olemme pian isossa pulassa. Kaverit on jätetty ja se on raukkamaista.
Kari Uusikylä 