Kansainvälinen media kertoo, että yhdeksänvuotias Laurent Simons on opiskellut Eindhovenin teknologiayliopistossa ja saa sähköelektroniikan kandidaatin paperit joulukuussa, puolen vuoden opiskelun jälkeen. Poikaa kutsutaan lapsineroksi, jonka älykkyysosamäärä on 145. Jos tämä olisi nerouden osoitus, Suomessakin olisi satoja lapsineroja.
Populaatiosta
– noin 68 % saavuttaa ÄO:n 85–115
– noin 16 % saavuttaa ÄO:n 115
– 2 % saavuttaa ÄO:n 130
– yksi 260:stä saavuttaa vähintään ÄO:n 140
– yksi 2 330:stä saavuttaa vähintään ÄO:n 150
– yksi 31 360:stä saavuttaa vähintään ÄO:n 160
– yksi 652 600:sta saavuttaa vähintään ÄO:n 170
– yksi 2 000 000:sta saavuttaa vähintään ÄO:n 180
Lewis M. Termanin ja hänen tutkijatovereidensa jättiläismäinen ”lapsinerojen” tutkimus Genetic Studies of Genius käsitti viisi osaa, jotka ilmestyivät vuosien 1925-1959 välisenä aikana. Termanin seurantatutkimuksen lapset (1528 lasta) valittiin pääasiallisesti vuosina 1921-1922. Aineistoon kuului 857 poikaa ja 671 tyttöä. Valinnan perusteena oli älykkyysosamääräraja 140. Poikien älykkyysosamäärien keskiarvoksi tuli 151,5 ja tyttöjen 150,4. Opettaja valitsivat noin 10-vuotiaat oppilaat, joiden ÄO testattiin. Terman nimesi lapset ”neroiksi,” joiden lahjakkuus on geneettistä.
Vastoin Termanin ja hänen seuraajiensa oletuksia älykkäistä lapsista ei tullutkaan aikuisena luovia neroja. Suuri osa suoritti yliopistossa loppututkinnon ja menestyi kohtalaisesti elämässään. Tutkimusjoukon ulkopuolelle oli jäänyt jopa kaksi Nobel-palkittua fyysikkoa, William Schockley ja Luis Alvarez, koska opettajat eivät ymmärtäneet valita heitä testattavien älykköjen joukkoon. Alvarez osallistui myöhemmin aktiivisesti kahden Japaniin pudotetun atomipommin kehittelyyn.
Ihmelapsen tai lapsineron määritteleminen on hankalaa. On vaikea verrata keskenään historiallisia tutkimuksia, joihin sisältyy paljon virhelähteitä. David Feldman määrittelee ihmelapsen lapseksi, joka ennen kymmenettä ikävuottaan osoittaa korkeatasoista aikuisen ammattilaisen taitotasoa. Motoristen taitojen alueella, kuten urheilussa, on aikuisten tasolla suoriutuminen lapselle melkein mahdotonta, samoin esimerkiksi kirjallisuudessa tai muilla henkistä kypsyyttä vaativilla alueilla.
Ihmelapsi on lahjakkuuden ääri-ilmentymä, lapsi, joka pystyy jollakin alueella aikuismaisin suorituksiin. Ihmelapsia esiintyy aloilla, joissa on selvä, johdonmukainen rakenne tai säännöt: musiikissa, shakkipelissä tai matematiikassa. Mitä vaikeammin mitattava erityisala on kyseessä, sitä hankalampi on löytää alan ihmelapsia. On vaikea mitata tarkasti esimerkiksi lapsen sosiaalisen lahjakkuuden tai tunneälykkyyden tasoa suhteessa muihin.
Tutkimukset osoittavat, että ns. ihmelapsia syntyy, kun monet psykologiset, sosiologiset, biologiset ja historialliset muuttujat muodostavat sattumalta sopivan yhdistelmän. Usein ihmelapset syntyvät aivan tavallisiin perheisiin. Normaalien virikkeiden parissa kasvanut ihmelapsi voi lukea ja olla kiinnostunut numeroista parivuotiaana, pelata shakkia nelivuotiaana, kirjoittaa näytelmiä viisivuotiaana, säveltää tai opiskella vieraita kieliä alle kouluikäisenä.
Laurent Simons on älykäs tarra-aivo, joka oppii lukemansa äärettämän helposti, jos asia häntä kiinnostaa. Vanhempien mukaan hän ei kuitenkaan opi erityisen helposti kieliä. Poika on opiskellut yksityisopettajan johdolla, koska koulu vaati tasatahtista opiskelua, joka oli pojalle sietämätöntä. Kaverit olivat kateellisia, onneksi pojalla on nyt kavereita; hän juoksee kuulemma yliopiston käytävällä ”kuin lapsi” ja nirsoilee ruuasta. Ei äly tee aikuisesta neroa, moni tarra-aivo on hyvin lapsellinen – ja se on hyvä merkki. Hän ei joudu silloin kiusatuksi, kadehdituksi kummajaiseksi.
Isovanhemmat keksivät pojan lahjakkuuden. Poika haluaa aikuisena kehittää robotin, johon voidaan yhdistää ihmisen pää. Se voisi pelastaa isoisän ja isoäidin, joilla on sydänvika. Jos nyt ensin suositeltaisin pojalle robottejailman ihmisen päitä tai muita osia.
Vasta aika osoittaa tuleeko lahjakkaasta Laurentista ihmeaikuinen, vai aivan tavallinen aikuinen, kuten melkein kaikista ihmelapsista. Pojan akateemisten opintojen suorittamista ei pidä vähätellä. On kuitenkin syytä kysyä millainen oli yhdeksänvuotiaan kandiopintojen sisältö. Varsinaiseksi huippulahjakkuudeksi kehittyminen vaatii ainakin kymmenen vuoden tehokasta opiskelua, aivan alasta riippumatta.
Lapsineroja ei pidä kiusata korostamalla heidän ainutlaatuisuuttaan, joka kääntyy muiden mielessä helposti kummallisuudeksi. Onnellinen elämä vaatii hyviä ihmissuhteita ja oikeutta epäonnistua. Julkinerous ei ole aina onni, vaan taakka, joka johtaa siihen, että lahjakas yrittää olla kuten muutkin, kätkee omat kykynsä ja peroonansa saavuttaakseen paikkansa yhteisössä. Se on kova hinta, jokaisen lapsen pitää saada olla sellainen kuin on. Outo älykkö voi olla opettajillekin taakka, joka pitää ”normalisoida.” Se on väärin; pitäisi pohtia kotien ja lapsen kanssa mikä olisi lapselle parasta. Pohtiminen ei riitä, sen tulokset pitää toteutaa.
Suurin ongelma alkaa olla tänä huippu- ja menestyspuheiden aikana se, että koulainen ei saa olla normaali iloinen, leikkivä ja lapsellinen lapsi; hänen pitää olla mieluiten ”ilmiöimäinen huippuosaaja,” kuten uusimman opetussunnitelman helsinkiläisen esittelyjulkaisun kannessa luki. Ei luovaa nerokkuutta tehdä väkisin eikä mediatempuilla. Ymmärtävä kasvattaja voi olla pikunerolle korvaamaton tuki, ymmärtämätön kasvattaja tuhoaa paitsi lahjakkuutta myös lapsen mielenterveyden.
Kari Uusikylä 