Äiti kertoi ystävälleen junassa: ”Tyttö jännitti monta kuukautta eilistä esiintymistään. Hän soitti juhlissa kahta instrumenttia ja esiintyi vielä näytelmässä. Kaikki sujui täydellisesti. Seuravaana päivänä tyttö halusi vain syliin ja itki.” Ja sitten äiti nauroi, hän oli ylpeä lahjakkaasta lapsestaan ja halusi kertoa ilostaan. Sitten naurettiin yhdessä. Miksi?
Huolestuin, näinkö vanhemmat ajattelevat? Äidille oli tärkeintä se, että lahjakas tyttö esiintyi edukseen näyttämöllä. Tytön itkulla ja sylin kaipuulla tuntui olevan vähemmän merkitystä.
Lapsi työholistina
Jotkut haluavat, että heidän lapsensa ovat superlapsia. Jo vauvalle kasataan harrastuksia: vauvajumppaa, uintia, musiikkitunteja. Kouluiässä superlapset ovat aikataulutettuja. On pianotunteja, balettitunteja, kieliopintoja, taitoluistelua, uintia, taidekursseja ja näytelmäryhmiä. Kohtuullisesti käytettyinä kaikki ovat hyviä harrastuksia, mutta liiallisina niistä tulee raskas taakka.
Lapsista voi kasvaa työholisteja, jos heitä palkitaan aina saavutuksista, täydellisistä arvosanoista, mutta ei koskaan siitä, että ovat miellyttäviä, huumorintajuisia ja ystävällisiä. Ylisuorittaminen voi olla yhtä koukuttavaa kuin huumeet ja uhkapelit; erona on vain se, että vanhemmat tukevat ylisuorittamista tajuamatta sen vaaroja. Työholisti kärsii korkeasta stressitasosta ja on vaarassa palaa loppuun, kun ei osaa koskaan rentoutua.
Jokaisen pitäisi uskaltaa yrittää jotain aivan uutta, missä ei todennäköisesti ole erityisen hyvä. Kasvattajien pitäisi opettaa lapselle, että epäonnistuminen on normaalia, jopa toivottavaa. Luovuuden ilo ei ole mahdollista, jos ei uskalla kokeilla rohkeasti.
Perfektionisti uskoo näin:
Ellen aseta itselleni korkeimpia tavoitteita, päädyn toisen luokan kansalaiseksi. Ihmiset pitävät minusta vähemmän, jos erehdyn. Jos en osaa tehdä jotain erinomaisesti, ei ole mieltä tehdä sitä ollenkaan. Jos yritän kylliksi, pystyn ylittämään aikaisemmat saavutukseni. On häpeällistä osoittaa heikkoutta tai olla lapsellinen. Samaa virhettä ei saa toistaa, eikä keskitasoinen suoritus kelpaa. Epäonnistuminen tarkoittaa, että olen huono ihminen.
Lahjakkaan lapsen pitäisi koko ajan kuunnella aikuisten neuvoja, olla täydellinen. Jos lapsi toimii odotusten vastaisesti, hänelle koituu ongelmia. On hankala tehdä asioita luovasti omalla tavallaan, kun aikuiset ovat aina tietävinään, mikä on oikea tapa toimia.
Nykyisen suomalaisen koulutuspolitiikan kohtalokas virhe on se, että lapset eivät saa kehittyä luonnon aikataulun mukaan, pojat vähän tyttöjä hitaammin. Kouluista on tehty kilparatoja,vain parhaille on luvassa opiskelupaikka korkeakoulussa ja pääsy toiveammattiin –joka saattaa olla vain vanhempien toiveammatti, ei nuoren. Koulussa monilta nuorilta viedän oikeus löytää omat erityislahjansa, jos ne eivät sisälly virallisen osaamisliturgian käsikirjoitukseen.
Entä jos lahjakas nuorimies ei haluakaan lääkäriksi tai robottitieteilijäksi, vaan käsityöläiseksi tai peräti luokanopettajaksi! Onhan se perheelle kohtuutoman raskasta. Tai jos kahdeksan laudaturin Elina Maaret kirjoittaa päivät pitkät runoja tai romaanikäsikirjoitusta ja torjuu median lähentelyt. Traagisinta on, että moni nuori selviää iltaan asti vain lääkepurkin avulla.
Ei Suomessa lahjakkuutta, eikä sitä kaiken aikaa toitotettua ”osaamista,” puutu, terveestä järjestä ja suhteellisuudentajusta täällä on yhä enemmän puutetta. Arvomuutos on ollut raju, lipeväkielisyys on korvannut aitouden, maineen tavoittelu ja ahneus ihmisyyden ja yhteisöllisyyden. Tärkeintä on minä ja menestykseni –ja tietenkin huippulapseni, kympin tyttöni Elina ja poikani Elmo, tuo monilahjakas sankari, jonka kateelliset opettajat ovat pakottaneet kriisikeskuksen asiakkaasi. Ei masennuslääke auta Elmoa matkalla maailmanmestariksi. Elmo tarvitsee lisää punttia ja muuta treeniä, sillä homma hoituu.
Kari Uusikylä 