Tähtiluistelija Kiira Korpi valaisi huippu-urheilun pimeää puolta

Kiira Korvesta on kirjoitettu tärkeä kirja Kiira –ehjäksi särkynyt; tekijä on urheilutoimittaja Jere Nurminen, yhteistyössä Korven kanssa. Kirja kertoo järkyttävän tarinan siitä, miten nuoren  taitoluistelijan keho ja mieli murretaan alistamalla hänet tunteettomaksi esineeksi, jonka tulee palvella valmentajien menestyspakkoa. Valmentajan on pakko onnistua, pakko voittaa; julma pakko siirretään nuoreen urheilijaan. Jollei hän menesty, hän on pelkkä roska, melkein ongelmajäte.

Kotimaisten  valmentajien vahingossa nuorelle Korvelle tullut tekstiviesti on karmea:  ”Meidän tähdellä (Korvella) on taas nilkka lukossa, eikä tule jäälle. Miksi me ei ikinä opita, ei tähän kannata tuhlata aikaa.”

Ulkomaiset huippuvalmentajat pilkkaavat, huutavat  –ja mikä hirveintä- käyttävät nuoria seksuaalisesti hyväkseen. Sama on toistunut monissa lajeissa.  Myös musiikkialoilla on esiintynyt sairasta kilpailuhenkeä, joka on johtanut monien lahjakkaiden nuorten mielenterveysongelmin ja esiintymiskammoon.

Kiira Korpi, 30, kasvoi vähitellen kotiväen ja terapeuttien avulla masentuneesta, syömishäiriöisestä ruokapalojen punnitsijasta tasapainoiseksi onnelliseksi aviovaimoksi. Korpi tuskin tavoittelee kirjallaan henkilökohtaista kunniaa ja julkisuutta, hän lähettää rohkean viestin, jolla voi pelastaa monta elämää:  Huipulle pyrkivällä pitää olla oikeus hyvään elämään. Fanaatikot eivät saa tuhota kenenkään fyysistä tai henkistä terveyttä.

Hyvä valmentaja on opettaja, joka on urheilulajinsa asiantuntija ja osaa nähdä valmennettavat yksilöinä. Hyvä valmentaja osaa erottaa joukosta erityisen herkät ja haavoittuvat, joiden itsetunto vaatii erityistä huoltoa. Mitä tapahtuu, jos nuori jalkapalloilija ilmoittaisi ennen peliä valmentajalle olevansa niin väsynyt tai masentunut, ettei halua pelata? Ei sellaista voi tehdä! Fyysisetkin vammat pitää kätkeä, koska niiden kertominen johtaa helposti siihen, että pelaaja menettää paikkansa joukkueessa ja saa maineen valittajana, josta ei ole mihinkään. Hävityn pelin jälkeen käytetään joukkuerangaistuksia, ylimääräistä höykytystä, joka parantaa muka ”asennetta.” Ajatus on sairas. Se kasvattaa vihaa ja halua lopettaa.

Hyvä valmentaja auttaa urheilijaa. Kaikki valmentajat eivät ole fiksuja; on niitä, jotka leimaavat nuoren. ”Ämmä” ja ”hiiri” ovat nimityksiä, joita olen kuullut käytettävän psyykkisesti herkistä poikapelaajista. Jotkut valmentajat ovat kuin omistaisivat nuoren urheilijan ruumiin ja sielun. Jos urheilija ei tuota kunniaa valmentajalle, saati sanoo poikkeavan mielipiteensä, hän saa mennä.

Urheilun huipulle pitäisi kiiruhtaa hitaasti. Monet nuoret, innokkaat urheilijat, rasitetaan raakeiksi jo ennen rippikouluikää. Hiusmurtumilla, revähdyksillä ja kolhuilla ei ole väliä, kun kunnianhimoiset valmentajat ja vanhemmat vaativat lapsilta menestystä ja rankkaa harjoittelua. Tärkeintä on voittaminen, ei urheilusta nauttiminen.

Jari Litmasesta kertova dokumenttielokuva ”Kuningas Litmanen” on kuvaus terveestä kasvusta lahjakkaaksi huippu-urheilijaksi. Kaiken ydin oli Litmasen rakkaus jalkapalloon. Sitä ei kukaan ulkopuolinen vaatinut, se eli ja kasvoi pojan sisällä. Ympäristöllä oli tärkeä merkitys Litmasen lahjojen kehitykselle. Hän eli Lahdessa, jalkapallokaupungissa ja syntyi jalkapalloperheeseen. Litmasta ei viety lapsena Espanjaan eikä Englantiin arvioitavaksi. Hän kirjoitti ylioppilaaksi, pelasi Suomessa ja eteni vähitellen kansainväliseksi tähdeksi. Sami Hyypiä kulki rauhallisesti samoja polkuja. Ulkomaisiin nuorten urheiluakatemioihin lähtemisessä on riskinsä. Moni suomalainen 16-vuotias huippu on palannut huomaamatta kotiin, ammattilaisura  jäi haaveeksi. Kokemus voi olla avartava ja kasvattava. Moni on kuitenkin kertonut miten vaikeaa oli kuulla jatkuvasti kirosanojen säestämänä olevansa surkimus, josta ei ole mihinkään.

Huipulle pyrkivälläkin pitää olla oikeus onnelliseen elämään. Fanaatikot eivät saa tuhota kenenkään fyysistä tai henkistä terveyttä. Urheilijan,  pitäisi jaksaa elää uransa jälkeenkin. Moni ei jaksa, vaan jopa luopuu elämän lahjasta vapaaehtoisesti.

Olisi tärkeää tajuta yleisemminkin, että nykykulttuurin mukainen lapsiin ja nuoriin kohdistuva  huipulle pyrkimisen vaatimus, kilpailu koulutodistuksilla, johtaa monen nuoren elämän pilaamiseen. On onnetonta, kun joka aamu on herättävä osoittamaan olevansa paras, priimus. Sitä kestää aikansa, nopea romahdus uhkaa eniten nimenomaan täydellisiä huippukoululaisia. Kuilusta voi silloin nousta vain monivuotisella terapialla.

Kunpa tämän tajuaisivat ne, jotka vievät Suomea maailman huipulle, kaikille mahdollisille ranking-listoille. Toive liene turha neuroottisen, itsekeskeisen minä-minä-minä kulttuurin aikakautena. Kulissit ovat tärkeimmät, muusta viis.