Katsopa peiliin, kuka sieltä katsoo? Tunnetko enää uupuneen näköistä tuijottajaa? Onko hän tyytyväinen ja tasapainoinen? Jos on, miksi? Ellei ole, miksi? Tämän jutun lopussa terapeutti antaa vastauksen. Lue se, ajattele!
Suomen henkisestä ja aineellisesta kehityksestä ja kansalaisten hyvinvoinnista vastaavat ensisijaisesti poliittiset päättäjät. Heissä on paljon oman vakaumuksensa puolesta toimivia, rehellisiä ihmisiä, jotka uskovat aidosti pyrkivänsä yhteiseen hyvään. Mutta on myös ketkuja, jotka puhuvat sujuvasti ja paljon, sanomatta mitään. He ovat kuin tuuliviirit, melkein aina ”samaa mieltä kysyjän kanssa” ja kertovat mitä kaikkea hyvää ovat saaneet aikaan. On myös paljon heitä, jotka jyräävät päätöksiä selittelemättä. Taustalla kuiskuttelee kummisetien ja lobbareiden lauma.
Taloudelliset arvot ja hedonistiset nautinnot on nostettu, eivät siis nousseet itsestään, elämän ihanteiksi, yhteisen hyvän ja keskinäisen välittämisen sijalle. Suomen muutos 80-luvulta alkaen markkinavetoiseksi firmaksi on hämmästyttävä saavutus, josta saamme kiittää hallituksia ja kansanedustajia. Kehitys sen kun kiihtyy.
Miten ihmeessä sodan jälkeinen köyhä Suomi onnistui hoitamaan koululaiset, sairaat ja vanhukset? Miten luotiin ns. hyvinvointivaltio? Nyt media kertoo lastensuojelun katastrofaalisesta tilasta. 70 000 syrjäytynyttä nuorta miestä tarvitsee apua. Lasten ja nuorten psykiatrinen hoito on retuperällä, sote-sotku ei ole koskaan ollut näin paha, vanhukset jätetään yksin koteihin tai laitoksiin odottamaan kuolemaa.
Valinnanvapaus on irvokas Troijan puuhevonen, rahat valuvat niille, joilla sitä nytkin on miljoonia ja miljardeja. Jokainenhan tämän tajuaa, mutta sitä ei voi sanoa, ettei leimaudu pysähtyneisyyden ajan kommariksi. Ensin ostetaan hoiva-alan pikkufirmat ylihintaan, sitten monopoliasemassa kiskotaan itselle suurin mahdollinen voitto. Asiakas, entinen potilas, ne voitot lopulta maksaa. Kuka uskoo, että uudistusta on veivattu yli kymmenen vuotta siksi, että jokaisella kansalaisella olisi sama oikeus hyvään hoitoon. Päättäjien tulosvastuu, hokema ”tulos tai ulos,” on vitsi. Tai toisaalta: Ehkä Suomen nykytila on juuri tulos, johon on pyritty.
Lääkäri-terapeutti Pekka Roponen diagnosoi yhteiskunnan pahan sairauden merkit jo 1991. Noista ajoista potilaan tila on kroonistunut. Sillä ei ole kuitenkaan väliä, kun sairaudentunto puuttuu. Suomi-neidosta on tullut rajatilapotilas.
”Yhteiskunnan ilmapiiri heijastuu yksilöissä. Länsimaista yhteiskuntaa on kutsuttu narsistiseksi yhteiskunnaksi eli yhteiskunnaksi, jossa tärkeintä on omanarvontunteen pönkittäminen, toisiin vaikuttaminen, hinnalla millä hyvänsä. Tämä on hyvin lähellä ns. rajatila-problematiikkaa. Rajatilapersoonallisuudelle on ominaista, että tästä häiriöstä kärsivän henkilön käyttäytyminen ohjautuu täysin muiden ihmisten reaktioiden mukaan. Oma identiteetti puuttuu, ja henkilö hakee jatkuvasti muiden hyväksyntää tämän aukon täyttämiseksi. Seurauksena on se, että ihmissuhteet käyvät hyvin raskaiksi ja sisäiset voimavarat ehtyvät. Se puolestaan johtaa masentuneisuuteen, sisäiseen uupumukseen ja korviketyydytyksen hakemiseen lääkkeistä ja alkoholista.”
Korkeakouluissa ja muissa ranking-listoilla kiipeilevissä, saavutuksiaan suurentelevissa, pahoinvointilaitoksissa kannattaisi lukea erityisen tarkasti seuraava lääkärinlausunto omasta tilastaan:
”Rajatilaproblematiikalle on tyypillistä myös se, että ihmisarvoa etsitään suorituksista. Ihminen itsessään ei ole mitään, siten myös omaa arvoa on jatkuvasti etsittävä saavutuksista. Mikäli niitä ei jatkuvasti tule lisää, omanarvontunto romahtaa ja seurauksena on masennus. Äärimmilleen vietynä tämä johtaa siihen, että eri ihmisten arvo on suhteellisen helposti mitattavissa, joten voimme asettaa ihmiset arvojärjestykseen. Häntäpäässä voimmekin sitten aloittaa kaasuttamisen, koska ne eivät oikeastaan olekaan ihmisiä. Mielenkiintoista olisi joskus kuulla poliitikon perustelevan kantaansa sillä, että näin maasta tehdään ihmisille hyvä elää.” (Pekka Roponen, lääkäri, psykoterapeutti, HS 10.12.1991)
Kari Uusikylä 