Minulla oli ihana äiti, Sylvia. Saan kiittää hänen rakkauttaan ja viisauttaan siitä, että jaksoin käydä koulua ja voin lähteä opiskelemaan Helsinkiin. Äiti rakasti ja auttoi, mutta ei vaatinut eikä sitonut, kun lähtöni oli lopullinen. Sisareni ja veljeni jäivät vielä kotiin.
Kävin äidin luona Vaasassa vuosikymmeniä; äiti katsoi erotessamme parvekkeelta kunnes häivyin puiston puiden kätköön. Sitten tuli vuosi, jolloin äiti enää jaksanut nousta parvekkeen kynnyksen yli ja hän muutti vanhainakotiin.
Katselen vanhoja valokuvia. Koulun ensimmäiselle luokalla pikku Sylvialla on kaulassa kauniit valkoiset helmet. Hän sai ne tädiltään, kun jäi täysin orvoksi seitsemän ikäisenä. Äidillä on suuret, surulliset silmät.
Katson kuvia nuoresta naisesta mottimetsässä. Kuviin ilmestyy komea nuori mies, asepuvussa. Hän on isäni, on sota. Synnyin keväällä 1945.
Vuosikymmenet kuluivat kuin uni. Vanhainkodin sängystä katsoi ihana äitini, Sylvia. Kysyin haluaako äiti ensin kahville vai tupakalle. Tiesin vastauksen: tupakalle. Olin kauan sitten lopettanut terveysvalistuksen. Ymmärsin, että savuke oli äidille tarpeen. Oli selviö, että pian keskustelimme kahvikupin ääressä jalkapallosta ja VPS:n tilanteesta.
Lämmin side välillämme säilyi eheänä ja lujana. Kiitos siitä kuuluu viisaalle äidilleni, Sylvialle. Äiti rakasti, ruokki ja tuki lapsiaan kaikissa elämän vaiheissa kuin lintuemo. Tarpeen tullen hän osasi kuitenkin muuttua pesäänsä suojelevaksi tiikeriksi.
Äidissäni henkilöityi kasvatuksen kaksi tärkeintä periaatetta: rakasta ja hoivaa lapsiasi, mutta anna heidän lentää vapaasti omaan elämäänsä, kun aika on. Lähtö voi olla perheelle vaikea, mutta se on välttämätön. Murrosikäisen veljeni kirje kertoo eromme kipeydestä.
”Kello on jo 22.30, mutta en malta olla kirjoittamatta. Katriina ja äiti jo nukkuvat. Yksi asia, josta haluaisin sinulle kertoa Vaasan kesästä tulkoon nyt esille. Se saa mun sisukset jollain lailla vapisemaan. Muistatko miltä tuntui ajaa yhdessä polkupyörällä oikopolkua pitkin VPS:n kentälle? Tuon tien kaikki mutkat muistat varmasti niin kuin minäkin. Nykyään kun ajan sitä yksin ja koivut oikein tuoksuvat sieraimiin herää minussa jonkinlaista kaipausta. Tuo on ehkä jollain lailla liian ’kynänvaraisesti’ selitetty, eikä siitä saa kuvaa, jonka haluaisin kirjeeseen saada. Niin sydämellisiä terveisiä, että kynä kädessäni on sulamaisillaan. Paljon, paljon rakkautta. Jukka.”
Äidin antama lämpö, rakkaus ja turva kulkevat mukanamme jokaisena päivänä elämän loppuun saakka. Kiitos, rakas äiti Sylvia siellä korkeuksissa! Kiitos kaikki äidit, te hellät emot, ja myös te, lastenne hyvinvoinnin ja leivän puolesta taistelevat naarastiikerit!
Suomen sivistyksen mitta on se, miten huolehdimme äideistämme silloin, kun lopullinen ero on lähellä. On meidän aikamme hoivata ja helliä emoamme, silittää kättä, joka meitä lapsena turvasi.