Miksi koulussa itketään?

”Helsingin Sanomien mielipideosastolla 14. ja 16.11. oli kaksi tärkeää kirjoitusta kouluelämästä.

Ujon lapsen huolestunut vanhempi kirjoitti lapsensa ahdistuneisuudesta ja kärsimyksestä, jonka uusi opetussuunnitelma on tuonut tullessaan: Koulu on yhtä ilmiöviikkoa, uusien asioiden, työtapojen ja vaihtuvien työtilojen tulvaa. Enää ei ole aikaa rauhalliseen, keskittyneeseen opiskeluun.  Koulu muistuttaa kaoottista sirkusta, vanhempi kirjoittaa.

Toisessa kirjoituksessa opettaja kertoo vakavasta työuupumuksestaan, kun luokassa on 30 oppilasta, joista monet kärsivät oppimis- ja keskittymisongelmista ja sabotoivat käytöksellään koulutyötä.Sekä ujo oppilas että väsynyt opettaja itkevät koulupäivän jälkeen.

Kirjoitukset on helppo leimata epäonnistuneen vanhemman ja väärän alan valinneen opettajan turhiksi valituksiksi.

Tänä vuonna käyttöön otettu uusi peruskoulun opetussuunnitelma ei ole kouluongelmien perimmäinen syy, kyse on suunnitelman yksipuolisista tulkinnoista. Yksipuolisuus tarkoittaa sitä, että valitaan muutama asia tai työmuoto ihmelääkkeeksi, jonka avulla koulu innovoituu ja oppilaat viihtyvät.

Media pitää näistä tarinoista, sillä tarinoitahan ne ovat. Ihmelääkkeet ovat aina kadottaneet varsin pian ihmeellisyytensä. Parhaimmillaan ne ovat jäänet rikastamaan koulutyötä, pahimmillaan vaarantaneet oppilaiden tasapainoisen kehityksen. Suunnitelma ei edellytä koulusirkusta, ei digipalvontaa eikä sitä, että opettajan opetus tulisi korvata ns. ilmiöopetuksella eli itsenäisellä teemaopiskelulla.

Toki luokka voi opiskella ”ilmiöitä” metsässä, museossa, junassa tai kirjastossa,  kunhan opiskelu palvelee pedagogisia tavoitteita. Opettajan digitaidot ovat tärkeitä, mutta niistä pidettävä mekkala on ylimitoitettua. Outoa on sekin, että opettajien ops-kouluttajina toimivat kirjavat konsultit sekä tietokone- ja huonekalukauppiaat

Valitettavasti kouluhallinnossa on fiksujen lisäksi koulun arkityötä ja pedagogiikkaa ymmärtämättömiä johtajia, jotka esiintyvät julkisuudessa ”innovatiivisen osaamien” esitaisteilijoina, jotka ovat sisäistäneet ”Suomi nousuun” hokeman, mutta ovat unohtaneet koulun kasvatustehtävän. Melkein ääritapaus taitaa olla aikuiskasvatuksen guru, joka oli kuultavana samassa joukossa kanssani eduskunnan sivistysvaliokunnassa. Hän ihmetteli miksi aina puhutaan koulukasvatuksesta. Koiria kasvatetaan, oli hänen näkemyksensä.

Opettaja on kasvatuksen ammattilainen. Opettajan tärkein ominaisuus on itsenäisen pedagogisen ajattelun taito yhdistyneenä tinkimättömään kasvattajan moraaliin. Oppilaan hyvinvointi on aina tärkeintä.  Kotien ja  oppilaiden henkinen pahoinvointi ja opettajan arkea kuormittava byrokraattinen sälä musertavat varsinkin tunnollisen opettajan.

Hyvä opettaja tunnistaa oppilaiden erilaisuuden. Ujon ja rohkean, tytön ja pojan, sukupuolestaan epävarman lapsen, älykön ja hidasälyisen tulee tuntea, että hän on koulussa henkisesti ja fyysisesti turvassa. Oma tuttu luokka, tutut kaverit, tuoli ja pöytä luovat edellytykset työrauhalle. Seinätön, tuoliton koulu riippukeinuineen on ehkä moderni – ja samalla monille painajaismainen ympäristö, joka vaatisi kuulosuojaimia.

Tuoreet kansainväliset jättimäiset tutkimusaineistot osoittavat yksiselitteisesti, että opettaja opetustaitoineen vaikuttaa koulusaavutuksiin ylivoimaisesti enemmän kuin mitkään muut tekijät:  materiaalit, opetusvälineet tai ns. modernit oppimisympäristöt. Opettajaa ei saa sysätä koulussa sivuosaan, bisneksen ja poliitikkojen apuriksi manaamaan Suomea nousuun. Itsenäinen satavuotias Suomi menestyy ja voi hyvin vain, jos koulu on jokaista lasta varten eikä opettajia pakoteta kumartelemaan heitä, joilla on valtaa, rahaa ja verkostoja, mutta ei pedagogista ymmärrystä.

Digiuskovaiset! Älkää nyt ihmeessä intoilko oppikirjattoman koulun puolesta.  Ihmelääkkeenne ei hävitä vain kirjoja, vaan myös suomalaisen sivistyksen perustan.