Hyvä Olli-Pekka Heinonen! Teidät on nimitetty opetushallituksen uudeksi pääjohtajaksi. Tehtävä on näkyvä ja vastuullinen. Voitte vaikuttaa laajasti suomalaiseen koulutusjärjestelmään ja sitä kautta lasten, nuorten ja perheiden elämään. Olette koulutukseltanne juristi, mutta Teillä on 90-luvulta monivuotinen kokemus opetusministerinä, joten koulu ja korkeakouluasiat ovat Teille tuttuja; se on hyvä lähtökohta työlle.
Muistan, että ministerinä vaaditte koulujen avointa julkiarviointia. Toive toteutui, kun lukioiden ranking-listat otettiin käyttöön. Vaaditte kouluviihtyvyyden parantamista, kun suomalaiset yläkoululaiset olivat kansainvälisen vertailun häntäpäässä. Monet olivat valinneet monivalintatehtävässä vaihtoehdon ”viihdyn koulussa huonosti.” Kolmas asia, jota korostitte oli tietoyhteiskunnan myönteinen vaikutus ihmisten onnellisuuteen. Mitä nyt ajattelette näistä kolmesta asiasta?
Kuten varmasti tiedätte, ajattelutaitojen kehittäminen on yksi uuden opetussuunnitelman päätavoite. Se on hienoa! Vaikuttaa kuitenkin siltä, että opettajilla saisi olla vain taito ajatella samoin kuin koulua uudistavat ajattelevat. Itsenäisesti ajattelevalle opettajalle, kriittiselle kyselijälle on varattu tuttu leima: olet muutosvastarintainen.
Opettajia pakotetaan toistelemaan iskusanoja päästäkseen valittujen joukkoon: ilmiöt, ajattelutaidot ja vuorovaikutus. Erityinen synti on, jos opettaja huomauttaa, että nämähän ovat olleet työssäni itsestään selviä asioita jo 1970 -luvulta alkaen.
Jo vuoden 1970 POPS I käsitteli samoja asioita nykypuheita syvällisemmin. ”Ilmiöoppiminen” ei ole pedagoginen termi, opetuksen horisontaalinen integraatio on. Digilaitteista ei tietenkään puhuttu, kun niitä ei ollut. Ymmärrettiin kuitenkin, että av-teknologia on ajattelevan ja taitavan opettajan apuväline –mutta vain apuväline, ei hallitsija.
On pöyristyttävää, että opettajille annetaan määräyksiä kuinka monta prosenttia opetusajasta laitteiden tulee olla käytössä! Korkein opetushallinto on myötäillyt digiuskovaisia, jotka lupaavat että ”moderneissa oppimisympäristöissä” kaikki viihtyvät ja Suomi nousee huipulle. Laitekauppiaat kouluttavat opettajia ajattelemaan ja syväoppimaan!
Uudessa opetussuunnitelmassa ei puhuta enää opettamisesta, opettaja on pelkkä oppimisen ohjaaja, ihanteellisessa tapauksessa kanssaoppija. Uudistusintoilijat eivät tunne opetuksen tutkimusta, didaktiikkaa. Nykykoulu leimataan usein opettajakeskeiseksi pänttäämislaitokseksi, jossa passiiviset oppilaat pakotetaan imemään sitä myrkkyä, jota opettaja heille tarjoilee. Tämä loukkaa opettajia, jotka ovat saaneet akateemisen koulutuksen opetustyöhön, ovat opetuksen teorian ja käytännön asiantuntijoita. Lääkäri turvautuu lääketieteeseen eikä yksinomaan homeopatiaan; pätevä opettaja taas kasvatustieteeseen, etenkin didaktiikkaan, eikä vain yhteen kasvatuspsykologian äärisuuntaan. Jos hyvä opettaja on pelkkä ”kanssaoppija,” onko hyvä lääkäri ”kanssapotilas?”
Opetusoppi eli didaktiikka käsittelee opetusta, jossa opettaja vastaa usein kymmenien erilaisten oppilaiden opiskelusta. Oppimisen tutkimus antaa opettajalle arvokasta tietoa, mutta se ei riitä. Oppiminen tapahtuu päässä, opetus tapahtuu useimmiten isoissa ryhmissä. Hyvä opettaja käyttää tavoitteiden ohjaamana erilaisia opetustapoja.
Hyvä pääjohtaja Heinonen! Ruotsissa koulut voivat olla firmoja, jotka tekevät omistajilleen ja sijoittajille voittoja. Onko meidän seurattava esimerkkiä? Näin uutisoi Helsingin Sanomat etusivullaan jo 12.12.1993.
Hämeenlinnan kaupunginvaltuusto päättää pian kilpailun avaamisesta. Vanhemmille palvelusitoumus. Kilpailijoiksi muuttuvat koulut markkinoivat kirjeitse palvelujaan koteihin. Paperilla koulu lupaa taata oppilaille tietyt laatutekijät, joilla koulu haluaa profiloitua. Kaupunginjohtaja Elina Lehto tunnustaa, että malli on otettu Ruotsista. ”Markkinaohjausta ja asiakaslähtöisyyttä otetaan julkiseen sektoriin, kouluun. Vanhemmille ja lapsille avataan valinnanmahdollisuus ja luvataan samalla tietyt laatupalvelut. Kilpailussa menestyminen näkyy koulun rahoituksessa. Valitessaan koulun lapset vievät kouluyksikköönsä kullekin oppilaalle varatun summan koulurahaa, symbolisesti repussaan. Hyvät ja laadukkaat koulut saavat enemmän oppilaita ja enemmän rahaa, heikot koulut kuihtuvat. Kilpailussa kompasteleville luvataan valtuustolta hätäapua.” (HS 12.12.93)
Julkisuudessa alkoi kiihkeä keskustelu suomalaisen peruskoulun surkeasta tasosta; koulu suosi tasapäisiä keskinkertaisuuksia, tappoi luovuuden ja oma-aloitteisuuden. Yhteisen peruskoulumme puolustajat leimattiin pysähtyneisyyden ajan höperöiksi. Koulumarkkinoiden avaamista vaadittiin. Pisa pelasti aivan viime hetkellä peruskoulumme, koska sen tulokset olivatkin kansainvälisessä vertailussa ihan kelvolliset, suorastaan erinomaiset. Peruskoulun ansiosta Suomesta tuli maailman silmissä esikuva, maa, jossa kaikilla on sama mahdollisuus hyvään koulutukseen ja sivistykseen kodin varallisuudesta riippumatta. En muista, että yksikään peruskoulun parjaajista olisi julkisesti myöntänyt, että ivapuhe oli ollut perusteetonta ja harkitsematonta.
Hyvä pääjohtaja Heinonen! Onko nyt revanssin aika? Kannatatteko Te yhteistä peruskoulua vai markkinakoulua, Koulu Oy:tä? Mitä Te ajattelette koulutuksen rahaleikkauksista?
Keskustelisin mielelläni lahjakkuuden edistämisestä ja lahjakkaiden opetuksesta, mutta aihe on liian laaja tähän yhteyteen. Vain yksi huomautus: Missä kävivät koulunsa ne tuhannet ”digiosaajat,” jotka nostivat Nokian ja Suomen maailman maineeseen? He kävivät suomalaisen ”tasapäisten keskinkertaisuuksien” peruskoulun. Heillä oli tieto päässään, eikä taskussa, kuten nyt vaaditaan. Jos tieto on vain taskussa tai sylissä, äly saattaa olla pian umpeen ommellussa takataskussa.
Kouluviihtyvyys on tärkeää, vielä tärkeämpää on harjaantua opiskelemaan keskittyneesti ja pitkäjänteisesti, vaikka se aina olisikaan kivaa. Mistä kertoo se, että monet nuoret avioparit tekevät nyt kirjallisia sopimuksia, etteivät eroa ennen kuin tuleva vauva täyttää vuoden? Ei ilmeisesti ole kivaa katsella samaa puolison naamaa toista vuotta, eikä varsinkaan hoivata vauvaa, kun olisi niin paljon kaikkea muuta kivaa.
Nyt opettajankoulutustakin myllerretään palvelemaan uuden uljaan yliopiston bränditehtailua. Vahvat ja röyhkeät imagonrakentajat menestyvät parhaiten, kun sivistysyliopisto on kuopattu. Kuka kehtaa puhua yliopistoissa hyvästä elämästä? Jaa, tosiaankin: muuan Ilkka Niiniluoto, Helsingin yliopiston rehtori ennen fantastista yliopistouudistusta.
Kouluopetus on kasvatusta. Eheäksi ihmiseksi kasvaminen edellyttää kasvurauhaa, tasapainoista mieltä ja yhteisöllisyyttä. Taidekasvatus, liikunta ja käden taitojen kehittäminen ovat eheyden edellytyksiä. Iänmukaisen moraalikasvatuksen tulisi olla kaikkea opetusta läpäisevä tavoitealue. Tärkeintä ei ole aina vain minä, vaan me yhdessä. Isänmaa on rakas ja tärkeä, mutta vastuu maailman tilasta on yhteinen.
Arvoisa pääjohtaja Heinonen! Toivotan Teille menestystä työssänne.
Kari Uusikylä,
didaktiikan emeritusprofessori, Helsingin yliopisto
Kari Uusikylä 