Oli lämmin elokuinen ilta, kauan sitten. Muita ihmisiä ei juuri liikkunut virastotaloalueen betonierämaassa, joku kuitenkin. Vastaani käveli noin viisivuotias poika, nopein pienin askelin. Poika mutisi itsekseen maahan katsellen. Kysäisin mihin pikkumies oli menossa, hän ei kuulunut tähän aikaan tähän maisemaan. Poika jatkoi kulkuaan.
Jatkoin matkaa, mutta pian käännyin takaisin, koska poika jäi vaivaamaan mieltäni. Häntä ei enää näkynyt. Katselin ympärilleni ja hetken kuluttua näinkin pojan, joka kyyhötti polvet koukussa ison talon roskalaatikoiden vieressä. Menin pojan luokse, yritin jututtaa. Kysyin nimeä ja puhuin niitä näitä, mutta poika ei katsonutkaan minua, saati että olisi puhunut. Muistan pojan likaisen, synkän olemuksen.
Aloin kysellä kotioloista, missä isä on. Poika vastasi hiljaa, että isää ei ole. Entä äiti, missä hän on? ”Ravintolassa,” vastasi poika. Kysyin onko ketään kotona, ja poika vastasi kieltävästi. Vähitellen poika alkoi puhua ja selvisi, että hän tiesi missä äiti on. Kun pyysin häntä näyttämään tietä, poika nousi ja alkoi kävellä määrätietoisesti, minä perässä.
Parin mutkan jälkeen saavuimme ravintolan ovelle, selitin vahtimestarille, että etsimme pojan äitiä. Kun seisoimme neuvottomina keskellä ravintolasalia, yhdestä pöytäseurueesta nousi tyylikkäästi pukeutunut nainen, kaikkea muuta kuin laitapuolen kulkija. Minua hän ei vilkaissutkaan, vaan alkoi läksyttää pikkumiestä. Äiti alkoi retuuttaa poikaa kohti ulko-ovea.
Eteisvahtimestari kertoi, että nainen on ”parhaita asiakkaitamme”. Hän ihmetteli, että naisella on poika ja lupasi kysyä tulevaisuudessa usein mitä pojalle kuuluu.
Olin iltalenkillä syrjäisellä, pimenevällä metsätiellä jossain päin Helsinkiä. Vierelleni ilmestyi noin kymmenvuotias poika, reppu selässä. Ryhdyin jututtamaan poikaa. Hän kertoi tulevansa soittotunnilta ja tapana on, että hän kävelee puolentoista tunnin matkan kotiinsa läpi metsiköiden ja puistojen.
Poika istahti polun varrella olevalle levähdyspaikalle; hän halusi ilmeisesti päästä eroon kyselevästä ukkelista. Jatkoin jutustelua ja poika osoittautui omaperäiseksi, älykkääksi keskustelukumppaniksi. Kun kysyin, eikö häntä pelota kulkea yksin, poika vastasi, että ”on aika pieni todennäköisyys, että keskustan roistot tänne osuisivat.”
Kuljimme yhtä matkaa kilometrin verran. Selvisi, että pojan isä ja äiti ovat arvostetuissa ammateissa. He olivat töissä, vaikka oli jo television iltauutisten aika. Kotona odotti onneksi mummi pienempien sisarusten kanssa.
Ennen kuin erosimme, poika sanoi, että oikeastaan on mukava kävellä yksin kaikessa rauhassa kotiin. ”Kukaan ei vaadi mitään, kukaan ei sano, mitä pitää tehdä. Saa olla vain omien ajatustensa kanssa.” Se oli tärkeä viesti kaikille vanhemmille. Antakaa lasten olla lapsia, älkää ohjelmoiko heitä, älkää vaatiko kaiken aikaa suorituksia! Keskustelkaa paljon kaikessa rauhassa, kuunnelkaa lapsia ja antakaa heille turvallisuutta ja hellyyttä!
Toivon, että pienestä, vapisevasta likanaamasta on kasvanut vahva nuorukainen, jolla on elämä järjestyksessä, jolla on lähellään ihmisiä, jotka välittävät hänestä. Metsätien kulkijan tulevaisuus näytti hyvältä. Ei hänkään kuulunut yksin pimenevään metsään, vaan äidin ja isän luokse omaan kotiin, keskustelemaan vaikka niistä mielenkiintoisista tulevaisuudentoiveista, joista meillä oli puhe.
Kari Uusikylä 